Seison työpöytäni äärellä.

Olen rikkonut lyijytäytekynän kumisen koristeen.

Pöydällä on punaisia paljoja satunnaisessa muodostelmassa. Ne ovat kuin simpukan kuoria joen pohjalla. Vai vesi puuttuu.

Olen palanut varjoihin.

Olen palanut sinne, mistä minua ei löydetä.

Olen siellä puiden takana, hämärässä ja katson kateelisena niitä, jotka valossa kulkevat.

En siltikään ole antanut periksi.

Jatkan eteenpäin, vaikka missään ei olisi mitään järkeä - kuten ei olekaan.

Ihmisiä ilmestyy virtuaalisen valtatien katveesta puhumaan, ja kohta he taas katoavat.

Olen tylsä ja saavuttamaton.

Tai he ovat tylsiä ja saavuttamattomia.

En täysin ole varma kumminpäin asia on.

Ehkä kumminkin päin.

Joku selittää viestissään, että hän on ymmärtävä ja kiinnostunut kaikista ihmisistä - jossain kysymyksissä paistaa ammatti, jonka arvaan. Vastaan viestin ja kaadan käsityksiä. Ei vastausta enää koskaan. Oletinkin niin.

Varjo on helppo unohtaa.

Siirtelen punaisia simpukan kuoria pöydälläni. Muodostan niistä ison kolmion. Sitten teen neliön.

Olen kirjoittanut juonen luurankon seuraavaan noveliini, jolla kiire. Viimeinen palautuspäivä on kuun lopussa. Jälleen yksi turha kilpailu, johon osallistua. Niitä on tänä keväänä kolme.

Yritän osallistua kaikkiin.