Ensimmäinen kirjoituskuukausi on ohittumassa. Olen purkanut sisäistä maailmaani kirjoittamalla, koska kirjoittaminen ollut minulle tärkeä tie kanavoida itseäni elämäni. Olen kirjoittanut lyhyitä pätkiä, tiivistämällä ja etsimällä omankaltaistani tyyliä. Lyhyt tyyli tepsi kirjoittamisenopettajiin, kun oli paljon nuorempi, joten se ilmeisesti on omiaan minulle.
En tiedä.
Kuitenkin kovassa kiireessä lyhyellä tiiviillä kirjoittamisella saa esiin koko asian; koko pitkän kertomuksen, johon muuten täytyy käyttää tovi aikaa. Lyhyttä pätkää voi käyttää runkona, kuten niin moni tekee. Ja näin todennäköisesti tulen tekemäänkin. Joten en muuta vieläkään blogini tyyliä.

Ja onhan hauskaa,että jotkut pitävät tiivistä tyylistä. Mutta en jatka tätä tyyli mietintää tässä tämän enempää. Olen sitä tehnyt tarpeeksi teksteissäni ja olen toisessa blogissani käynyt pitkän kommettikeskustelun asiasta. Tämä blogi on mitä on. Sekablogi, johon heijastan tuntojani ja testailen itseäni ja johon hakkaan tekstiä, minkä sielu sietää.

Eilen luin erään kirjoituksen. Iski silmään erään paikallislehden sivuilta. Teksti huvitti minua. Siinä kirjoitettiin, että eräsn nimeltä mainitsematon kirjailija oli huolissaan, että lukeminen on jäämässä harvojen harrastukseksi.

"... on jäämässä harvojen harrastukseksi..."

Mitä ihmettä?
Aikonani lukiessani kulttuurihistoriaa puhuimme paljonkin, miten harvoilla ennen oli mahdollista lukea.
Ei ollut kirjoja.
Ei osattu lukea.
Ei osattu kirjoittaa.

Kirjat olivat usein piilossa munkkien kappeleissa ja vasta myöhemmin teollisen kauden alkaessa ja painokoneiden ilmestyessä markkinoille alkoi tuotteen nimeltä kirja ilmestyminen hyllyihin. Lukeminen on ollut vuosisatoja harvojen harraste. Nykyään se on vähemmän harvojen harraste. Eikä voi sanoa, että kaikkia vieläkään lukeminen kiinnostaa. On paljon oleellisempia asioita elämässä, mutta jokainen on  silti kiinnostunut uutisista ja medioista; asioista, joita tapahtuu konkreettisessa elämässä. Kaikki eivät vain halua upota tekstin maailmaan. Heitä voi kiehtoa enemmän kuvien maailma tai elokuvat.

Olen viljellyt nykyään paljon sanaa lattea.
Minusta on latteata sanoa, että kirjojen lukeminen on jäämässä harvojen harrasteeksi, kun se on ollut aina sitä. Ei tilanne ole muuttunut mihinkään. Epäilenkin lauseen sisällön kumpuavan aivan muista pinnoista. Luulen lauseen syntyneen pelosta, lukeeko kukaan kirjailijan kirjoja. Menevätkö kirjat kaupaksi? Ovatko oma lukijakunta pientä?

Kokeile bloggaamista. Huomaat varsin nopeasti, onko joku todella kiinnostunut kirjoittamisestasi. No ei pidä olla ilkeä. Yritän olla kiltimpi. Teksti. Teksti ei ole samanlaista  kulutustavaraa kuin ruoka. Se ei tuota kirjailijalle niin paljon, kuin viljelijälle viljan tuottaminen tuottaa. Lukija voi rauhassa korvata viljelijäsanan jollain muulla läheisellä lauseella. Kun kirjan tai tekstin tai elokuvan ostaa itselleen, se ei tuota enää, sillä nyt lukija tai katsoja voi tutkia tekstiä niin paljon kuin haluaa. Medialla on kaupallisesti toisinsanoen raja tuotossa. Tietyssä pisteessä kirja on kaikilla. Toki uusia sukupolvia syntyy, mutta ne eivät lapsesta asti ala ahmia kirjoja. Vasta myöhemmin. Tuotto ei yhdelle teokselle voi olla suurta.
On siis kirjoitettava ja paljon. Median tuotto on suoraan suhteessa kahteen asiaan. Nopeaan tuottamiseen ja hyvään laatuun. Noilla kahdella asialla Kirjailijan elämä voi nojata kirjoittamiseen. Laatu tietenkin tarkoittaa, että kirjat ovat oikeasti suurta yleisöä kiinnostavia. Suomessa, pienillä markkinoilla se tarkoittaa melkoisen magneettista kirjoittajaa.
Tuo kirjailija, joka latteuden lausui, ei ole kovinkaan suuri ja huomiotaherättävä kirjailija. Ei sellainen, jonka nimi kohoaa huomioon. Mutta...
Hyvä kirjailija kuitenkin.
Kaikkien muiden lailla.
Jos haluaa saada hyvän tuoton kirjalleen, pitää siirtyä aivan toisille markkinoilla ja alkoittaa kirjoittamaan populistisiin kirjallisuuden suuntauksiin. Englanti on päivän sana. Fantasia ja scifi englanniksi, sillä voi suomalainenkin pärjätä maailman markkinoilla. Tai jos tunnet hyvin noita anglosaksisia kulttureita, voit kirjoittaa myös muista aiheista. Enkelit ovat kovasti olleet pinnalla viime aikoina. Ja pari muutakin suuntausta on kovasti menossa eteenpäin. Aina voi kehittää oman virtansa. On se mahdollista. Ota Mika Waltarista mallia.

Kaikki tuotteet suuntautuvat tietylle joukolle ihmisiä. Kirja ei ole poikkeus tässä suhteessa. Ajatus, että kirja olisi muuttumassa harvojen huviksi, on elämää latteampi toteamus. Ei se mihinkään ole muuttumassa. Se on aina ollut sitä. Ja kirja muuttaa muotoaan, vaikka onkin  sitkeä tuote ja kestänyt samassa muotissa vuosisatoja. Kirjan tulevaisuus liittyy saumattomasti kehityksen muotoihin eli siihen millaisia teollisia läpimurtoja tulevaisuus tuo. On päivän selvää, että ihmiskunnan ja tekniikan tie ovat liittytty kiinteästi toisiinsa. Jos takaisin entiseen olisi mahdollista palata, niin en ole kovin varma, että mikään katastrofi saisi sitä aikaan. Korkeintaan ihmiskunnan kuolema lopettaisi kehittymisen tarinan. Se toki on mahdollinen. Maailmankaikkeus on arvaamaton paikka. Jos kilpajuoksumme kohti avaruutta päättyy liian aikaisin tai keskeytyy, meitä lopulta kohtaa vääjämätön tosiasia.

Kuolemme.

Viimeinen toteamus olikin kaikille niille, jotka pitävät teknologiaa pahana ja vihreitä arvoja hyvinä. Koko elämä. Koko ilmasto. Kaikki mitä maapallolla on tulee tuhoutumaan. Se tapahtuu ajallisesti melko nopeasti. Mikään suojeltava laji ei tule säilymään, jos emme lajeina voi poistua tältä plantelta. Jos ihmiskunnalle miettii tarkoitusta, voisi ajatella näin. Elämä on aina pyrkinyt keksimään keinon viedä itseään eteenpäin. Elämän suurin keksintö oli ihmiskunta. Ihmiskunnan tarkoitus on viedä elämä pois tältä plantelta ennen kuin on liian myöhäistä. Pystymmekö siihen. Se on toinen kysymys.

Niin siinä oli vastaus, mikä on ihmisen tarkoitus ja mikä on meidän kaikkien elämän tarkoitus. Pelastaa elämä.

Filosofinen lopetus tälle blogitekstille. Ja kuvastaa ajatuksia, joita minä ajattelen. Minun filosofiaani. Minun uskontoni on tuo viimeeksi kirjoitettu. Kun tarpeeksi moni kääntyy ajattelemaan samalla tavalla ja ihmiskunta oikeasti alkaa rakentaa arkkia avaruuteen siirtymistä varten, olemme tehneet parhaan teon luonnonsuojeluun. On naivia pelastaa lajeja, jotka tulevat joka tapauksessa kuolemaan. On naivia puhua vieraslajeja vastaan ja yrittää väkisin pitää luontoa, joka pyrkii muuttumaan, samanlaisena. Jos ihminen olisi suojellut luontoa tuhansia vuosia sitten, ei kuusi olisi levinnyt koskaan suomeen - kuusikin on vieraslaji tietystä katsontakannassta.

Me olemme niin kovin yksinkertaisia ja sidoksissa hetkellisyyteen. Olemme monet niin sokeita näkemään laajempia kokonaisuuksi. Olemme melkoisen heikkoja. Mutta se on ihmisluonto. Valitettavasti.

Ymmärsittekö?
Lopetan tähän. Olen ylittänyt itselleni annetun kirjoitusajan tässä blogitekstissä moninkertaisesti.