Oikeudenkäynti.

Syyttäjä.

Olin juuri kertonut mielipiteeni kuvista. Olin kertonut tässä blogissanikin esittämäni väitteen, että yksi kuva valehtelee enemmän katsojalle kuin tuhat sanaa, ja yksi tarina on miljoonia kuvia.
" Onpa omaperäinen väite," sanoi syyttäjäni.
"Niin se on mielipiteeni." vastasin.
" Mutta hei," syyttäjäni sanoi," Hyvissä kuvissa on tarinoita ja ne kertovat jotain katsojalle. Niissä voi olla ihan valtavasti tarinoita."
" Niin totta," vastaan," Mutta ne rajoittavat mielipidettä kuitenkin. Niillä ei voi kertoa tarinaa kuin pienen palan verran, mutta kaikki muu oikeasti jää avoimeksi. Mutta ei meidän tarvitse tästä asiasta alkaa väittelemään. Mielipiteeni on vain minun näkemykseni."
"Antaa asian olla," jatkan vielä sanojani.
"Minusta on todella lapsellista ensin aloittaa jotain ja sitten antaa periksi. Eihän sellainen ole väittelyä," syyttäjäni toteaa takasin.
" Ai niinkö?" sanon.
" Näin on. Pidän sellaisia ihmisiä suorastaan raukkamaisina," syyttäjäni jatkaa.
" Hyvä on." Sanon.
"Minun mielestäni," aloitan uuden kierroksen," Yhdessä virkkeessä on niin paljon mielikuvia, että mikään kuva ei pysty vankitsemaan yhtäkään. Yhteen sanaan voi pakata kirjoja sisään. Ja yhtä kirjaa ei saa mahtumaan sisään yhteen elokuvaankaan. Kirja sisältää niin monia erilaisia katsontakantoja, että mikään kuvapino ei tavoita sitä. Yksi kuvaa vie ihmisen väittää ihmiselle ihan muuta kuin sen haluaa sanova"
" Ei helvetti," syyttäjäni iskee mielipiteeseeni," Minä olen valokuvannut vuosia. Kuvia pitää katsoa oikein ja niitä pitää ymmärtää. Yhteen kuvaan saa mahtumaan kirjaston On vain ymmärrettävä mitä katsoo. Hyvissä kuvissa on paljon sanomaa."
Minä jatkan:" Kyllä joo. Mutta miksi kuvaa pitää ymmärtää? Mikä tahansa asia, jos se on hyvä, pitää olla automaattisesti valmis katsojalle tai lukijalle. Ei ole merkitystä, onko kyseessä kuva tai teksti. Jos kuvaa pitää ymmärtää, niin se on epäonnistunut. Jos tekstiä pitää ymmärtää, niin se on epäonnistunut."
" Voi helvetti tollasen idiootin kanssa voi puhua. Putkiaivoinen. Ei ymmärrä mitenkään asioita. Ei tollasen kanssa voi mitään väitellä."

Syyttäjä häipyy paikalta viimeisen päälle vimmoissaan. Katson hänen peräänsä ja pohdin.
On aika puolustuksen puheenvuoroon.

Puolustus:

Kirjoitin erään tarinan kauan sitten lukioaikoinani. Jouduin lukemaan sen luokan edessä ja toteamaan. Uskokaan, tämä ei kerro kenestäkään teistä. Todennäköisesti punastuin. Tämä ei ole sama tarina, mutta yritän luoda sen mahdollisemman paljon alkuperäisen tyylin mukaan.


" Näin tytön kirjaston portailla. Hän nousi ylös portaita uneksiva ilme kasvoillaan. Askeleet olivat rennot ja joustavat.
Tyttö kantoi selässään kevyttä reppua ja oli pukeutunut kevyeeseen kesätakkiin. Takki oli vihertävä ja siinä oli nukkaa, joka sointui hyvin pitkiin hiuksiin, jotka laskeutuivat alas kankaalle. Takin alla oli vaalea kesäpaita. Se näytti silkkiä ja paljasti vähän ihoa alta. Tytöllä saattoi olla vaaleat rintaliivit.
Ilma peittyi tuoksulla. Se lumosi katsojan. Se tunkeutui nenään ja sai hengäisemään haltioissaan. Tuoksu toi unelmia ja toiveita. Tuoksussa oli ruusuja ja mirhamia tai mitä tahansa kaunista kasvia, jota mieli voi ihastella. Katsoja nousi korkeuksiin ja hymy nousi katsojan silmiin ja suupieliin.
Tyttö huomasi katseen, hymyili vienosti ja silmät kohtasivat. Pieni ohimenevät kosketus. Ilmassa liikkui kysymys, kuka toi mahtaa olla. Sitten pää kääntyi ja tyttö meni kirjaston kaksoisoville. Hän painoi kämmenensä avautuvan oven puista pintaa vastaan ja työnsi oven auki. Tuo liike oli niin kevyt ja kaunis. Hiukset pöllähtivät ilmaan raikkaasti. Oi, niin kauniit puhtaat ja kiharattomat keltaiset hiukset; juuri sellaiset hiukset, jotka saavat pojan sydämen pysähtymään.
Tyttö astuu sisään kirjastoon. Katsoja seisoo edelleen oven edustan tasanteella jähmettyneenä. Kun ovi sulkee tytön taakseen, elää katsoja vielä muiston voimin.
Maailma on pysähtynyt. Tätä suurempaa hetkeä ei elämässä voi olla."


Tämän kaiken voi myös toteuttaa toisesta näkökulmasta. Modernimmalla kamerakulmalla. Tyyliin sanoja kuvilla.

"
Kesäpäivä.
Kirjaston portaat nousivat taivaisiin ja niitä nousi sanomattoman kaunis neito.
Ilmassa oli mirhamin ja ruusun tuoksua.
Hiukset leijuivat vihreän kesätakin nukalla.
Vaalean paidan alta pilkisti rintaliivien varjot.
Tytön liikkeet olivat kuin enkelillä.

Sydämeni pysähtyi. Suuhuni nousi hymy ja aika pysähtyi. Tyttö käänsi katsettaan ja mietti huvittuneena:Kuka vittu tuo on?
Mutta en miettinyt tuota jälkipainoa. Olin vain lumoissani, kun tyttö käänsi selkänsä, työnsi kirjaston kaksoisoven auki ja katosi kirjojen joukkoon.
Maailma pysähtyi ja enkeli lensi ohi.
Olenko vielä elossa.
"


Sitten vielä yksi näkökanta asiaan.


"
Käsittämättömän kaunis, hyvältä tuoksuva pitkä hiuksinen blondi menee portaita pitkin kirjastoon. Minä katson häntä kieli pitkällä ja olen lumon vallassa. Itken, kun tyttö katoaa sanomatta mitään sisään kirjastoon. Korkeintaan ilkallinen hymy käy tytön kasvoilla
"


Saman asian voi esittää lukuisilla sanoilla. Jokainen lause on täynnä mielikuvia. Jokainen lause vaatisi oman kuvansa. Jos otetaan yksi kuva, missä portaita nousee tyttö, joka ei hymyile ja sivummalla portaiden tasanteella seisoo poika, joka katsoo. Se on yksi staattinen kuva. Siihen voi jokainen rakentaa oman tarinansa tai tarina voi olla, että siinä poika seisoo ja odottaa tyttökaveria ja tämä tyttö on tympeä tyyppi.
Totta kuvassa on yhtä monta tarinaa, kuin sitä katsovia ihmisiä on, mutta siihen on äärettömän vaikeata saada juuri sitä tarinaa, jonka sanoilla rakennan. Jotta saan halutun tarinan esiin, pitäisi kuvia olla mieletön määrä.
Kuva valehtelee tuhansin sanoin. Yhden lauseen voi kuvalla tarinastani tuoda eteen. Tyttö nousee portaita. Tuon voi kuvalla näyttää. Mutta kaikkiin muihin tarinan osiin vaaditaan kokonainen kuvasarja... sarjakuva.

Puolustus on puhunut.