Aurinko laski afriikan taivaan alla nopeasti.
Kun hetki sitten oli kirkasta, niin muutaman minuutin kuluttua oli pilkkopimeää.
Niin tuttu sininen hetki oli sanan mukaisesti vain olematon hetki pimeyden ja valon välissä. Pikku tuokio, jonka tunsi ja valot sammutettiin.
Sammuivat kuin katkaisinta olisi käänetty.
Olin liikellä pyörällä.
Olin tulossa päätienvarresta.
Olin tulossa pyörällä läheisestä kylästä.
Olin tulossa kylän isolta torilta, paikasta, mistä ostimme taloon kaiken tarvittavan.

Olin ollut liian hidas.
Minua suututti, sillä valoa ei ollut ja taivaskin oli hieman pilvinen sinä iltana.
Mutta itkeä ei auttanu. Piti mennä. Ei pitänyt pysähtyä.

Pimeässä pyörällä.
Jännittävä kokemus.
Ei mitenkään voi tietää, onko mäessä vai kulkeeko suoraan.
Tähtien valossa nippa nappa tiesi, että tiellä mennään.
Hämärästi näki tien rajat ja tunsi tiellä olevista montuista, että ei oltu puskissa tien toisella puolella.
Lammikot.
Sadekauden lammikot ovat pahimpia. Ne nytkähtävät ja töytäisevät pyörää.
Pimeässä lammikot iskevät aina yllättäen.
Koko ajan on tunne, että on ylämäki. Jopa alamäessä.

Jalat painavat polkimia.
Tietää, että talon viereisen kylän tulet kertovat lopulta, että on määränpäässä.
Tietää että talossa on sähkögeneraattori tänään päällä ja sähkövalojen ilmestyminen pimeydessä kertoo perille tulosta.
Pitää vain mennä.
Pitää vain kestää.
Pitää vain toivoa, ettei kaadu pyörällä.

Pari kertaa nousen pyörän selästä. Talutan pyörää, jotta ymmärrän missä olen.
Sitten taas selkään ja sokkona eteenpäin.
Kokeile joskus.
Mene pilkkopimeälle tielle jonnekin korpeen keskiyöllä, kun kuutamoa ei ole ja kokeile, miltä tuntuu pyöräillä, kun ei näe.
Tai sido side silmillesi ja tunnustele, miltä tuntuu pyöräillä sokeana.
Se on jännää!
Kokeile ihmeessä.
Minä tiedän, miltä se tuntuu, enkä halua kokeilla uudelleen. Pyörällä viisitoistakilometriä sokkona.
Ei kovin hauskaa.
Ja vielä selässä säkki täynnä ruokatarpeita.
Hartiat kivuliaat.
Lihakset kivuliaat.
Sisällä pientä epätoivoa.

Onneksi ne valot lopulta ilmestyivät. Yllättävä helpotus. Viimeiset metrit olivat kuin kilpailun päättyminen. Yhtä suuri helpotus.
Suoranainen nautinto, kun sai riisua repun selästä ja nytkähtää talon olohuoneen sohvalle.
Siihen sohvalle, jonka vieressä oli kuuluisa kondomilaatikko.
Jotenkin sen laatinkon huvittavuus tuntui mukavalta. Kaiken vaivan jälkeen lepäsi tuhansia ja taas tuhansia kondoomeja sisältävän laatikon vierellä. Voimat poissa.
Ei ainakaan kondoomeja sellaisessa tilanteessa voisi käyttää.
Haisikin pahalle.
Kukaan talon naisista, ei varmasti halunnut kuluttaa laatikon sisältöä siinä tilassa kanssani.
Mutta seikkailu sekin.
Pyörällä pilkkopimeässä.