Hätkähdin.

Olin kävelemässä kohta sitä tuttua kauppaa.

Olin juuri miettinyt, miten mukavaa oli kävellä.

Minut oli juuri ohittanut pikkutyttöjen pyörämeri. Yhden pyörän selässä oli ollut kolme noin kuusi vuotiasta.

" Varokaa vauvvvaunua!" oli kuulunut takaani ensin ja sitten oli takin hihaani viistänyt polkupyörän poljin ja olin nopeasti siirtynyt sivuun, ettei ylilastattu pyörä kaatuisi.

Tytöt nauroivat kovaa.

Silloin minä hätkähdin ja muistin.

Hammashygienisti!

Olin unohtanut, että olin varannut ajan hammaskivien poistoon. Ikuinen taisteluni hammaskiviä vastaan oli saanut nyt takapakkia.

Hemmetti!

Minua suututti oikein kovaa.

Olin edellisenä päivänä ollut kuolettavan väsynyt.

Ihan loppu.

Silloinkin olin unohtanut jotain tärkeätä.

Olen muutamien päivien aikan oppinut unohtamisen taidon. Minusta on tullut selvästi hyvä unohtelemaan. Olisi loogista, jos olisin unohtanut juuri nyt, miksi olin matkalla kauppaan tai vähintään unohtanut, mitä olin hakemassa.

Pysähdyin ja katsoin pikku tyttö joukkoa, joka oli pysähtynyt risteykseen aivan kaupan luo. Tytöillä oli selvästi paljon puhuttavaa. Joukko pyörää oli ajanut pieni punertavaan takkiin ja housuihin pukeutunut tuittupää. Kolmas kyydissä ollut tyttö oli hypännyt ennen risteystä pois pyörän takatarakalta ja juossut pyörän sivussa, kunnes kuski oli pysähtynyt.

Minä olin raivoissani itselleni unohtamisista ja henkäilin ilmaa sisälleni.

Unohtamisen taito.

Miten sen voisi poisoppia.

Mahdollisemman pian, kiitos.

Hengäisen vielä kerran ja lähden kauppaan.

Takaisin palatessani olen tyytyväinen, että olen muistanut kaiken. Tai....

Tai ainakin uskon muistaneeni kaiken....