Se istui pimeinä iltaöinä vierellä katsomassa mustaa taivasta kanssani.
Se piti rapsuttamisesta.
Sillä oli todella pitkä kieli, jota piti koko ajan roikottaa ulkona.

Musta.
Sujuvat linjat.
Karva, joka oli linjakkaasti vartaloa vasten. Ei todellakaan pörhökkäästi.
Nuori ja voimakas, mutta sen veli oli rotevamman näköinen.
Mutta voi naaraillakin oli pitkä ja vahvat valkeat hampaat. Sellaiset joilla voi purra kovaa.

Kun se oli pieni se sekosi kiima aikana ja juoksi taloa ympäri haukkuen kokoajan.
Oli kuin sille olisi tullut jokin tauti.
Se meni muutamassa päivässä ohi.
Ainoa kerta, kun Donna saattoi hetken pelätä.
Miettiä oliko sillä rabies.
Niillä korkeuksilla rabies oli arkipäivää, joten pelkoon on aina syynsä.

Kun tuli aika poistua.
Kun tuli aika poistua maasta.
Silloin Donna oli jo vanhempi.
Silloin lähtiessämme autolla pois talolta se aavisti.
Se vain tiesi.
Me aikoisimme jättää sen.
Muut hoitaisivat sitä jatkossa.
Mutta emme me.
Me lähtisimme.
Se juoksi auton perässä pitkään.
Huutaen ikävää.
Olin alkaa itkemään, mutta donna ei voinut seurata pohjoiseen. Se kuului talon luo, sinne pensaiden ja sisalkasvien tykö, sinne ympärillä olevien peltojen autiotalojen maailmaan.

Minun on ikävä sitä koiraa.
Ainoa koira maailmassa, jota oikeasti on ikävä.
Karjalankarhukoirakin on vain mukava muisto - ikävä ei ole samanlaista.
Donnan kanssa oltiin rottajahdissakin.
Sitä on oikeasti ikävä.
Kyllä koiraakin voi tulla ikävä elämässä.
Sallittua?
Luulen että donna on jo kuollut. Elämä siellä etelämpänä voi olla rankkaa koirallakin.
Mutta silti on ikävä.