Yliopiston ruokala.

Lasisten ikkunoiden keskellä valoisa tila, johon ei kannata eksyä yhdentoista jälkeen.

Silloin on liian myöhäistä.

Jono on kasvanut ulko-oven ulkopuolelle. Mutta jos tulit ennen puoli kahtatoista, niin jono ei ole vielä kulkenut ulos seuraavasta ovesta.

Hyvä puoli tällaiselle miehelle on, että ruokala on täynnä kauniita opiskelijaneitoja. Silmä lepäävät heitä tarkkalessa ja jotkut hämmentyvät katseesta vähän.

Valloitan vapaan pöydän itselleni. Vaikka ruokala ei ole iso kulma talosta, vaan pieni nurkkaus, niin useimmiten ennen puoli kahtatoista löytyy pöytä, jonka ääreen voi istua.

Minä istuin.

Asettelin maitolasiani ja maistelin muutaman palan ruuasta.

Tuli mies.

Mies tuli vain pöydän luo ja istui alas.

Täh? kysyin pääni sisällä.

Olen tottunut, että suomalaisilla on ennen tätä päivää ollut tapana kysyä:"Onko tässä vapaata?"

Tämä mies vain istui eikä kysynyt mitään.

Hän istui kuin minua ei olisi olemassakaan.

Iso mies. Kookas niin pituus kuin leveyssuuntaan. Hieman röisöinen ulkorakenteeltaan. Tiedättekö ihmiset, jotka näyttävät ikään kuin elementeistä rakennetuilta. Tämä mies oli juuri sellainen. Ja hänellä oli päällään villaista vaatetta. Elementti-ihmiset ovat aina pukeutuneet villaisiin vaatteisiin.

Minusta oli loukkaavaa vain istua alas huomiomatta pöydässä istuvaa millään tavalla. Toivoin, että tämä mies ei ollut yliopiston opettajia tai peräti professori. Jos näin oli, niin hän oli varmaan sukua televisiosarjan House päähenkilölle.

Söin ateriani ikään kuin tämä mies ei olisi ollut olemassa.

Poistuin pöydästä sanomatta mitään.

Moukka ajattelin, mutta en sanonut mitään.

Moukka!

Kyllä mies pienet loukkaukset kestää.