Niin vähän on muuttunut ja samalla on muuttunut niin paljon. En ole kirjoittanut mitään kuukausiin.
En ole vain jaksanut kirjoittaa.
Kevään lähestyessä sisälleni on syntynyt heräämisen halu.
Halu nousta haudasta, ravistaa tomuja päältäni, kammata sormin haroittuneita hiuksiani ja hengäistä keuhkot täyteen ilmaan.
Kuvia sanoilla...
Onko tämän sivusto heräämässä taas kerran.
Olenko minä taas heräämässä ja antamassa sanojen muuttua kirjaimiksi.
Haluanko minä palata siihen maailmaan, joka on ollut minulle niin pitkään rakas.
Oliko tämä kosinta?
Raaputan oikean käden etusormella ja peukalolla vasemman käden kutisevaa keskisormea. Näppäimistö on edessäni ja odottaa kirjaimia.
Minä mietin, miten vastaan kosintaan.
Minä aion yrittää varovasti pyörittää sanoja, niin minä vastaan kysymykseen. En kuitenkaan lupaa mitään.
Lupaaminen ei ole osa minua.
]]>Ei!
Ei, tämä ei ole hyvä.
Hieman samallainen olo kuin niissä muutamassa teoksessa, joita hiljaa puherran eteenpäin. Sellainen olo, jota olen koko elämäni itselleni sanonut.
Mnä en ole hyvä.
Mietin kuumeisesti pitäisikö minulla olla tekstissä nimimerkki, kirjailijanimi.
Ihan turhaa miettimistä. Kirjallisuuden alani, spekulatiivinen fiktio, on niin epäsuosittua, että kukaan ei tule muistamaan nimeäni yhdestä novelista. Eihän kukaan ole huomannut niitä teoksia, joita hiljaa netin syövereissä nostan ylös.
Ja tietenkin on muistettava, että noveli ei tule julkisuuteen ihan ensi viikolla. Prosessi minne se on tippunut kestää vielä ainakin tämän vuoden - joten ei mitään pelkoa. Tulevia asioitahan ei kannata murehtia.
Eikös juu?
Nämä oli ajatukseni tänään hiljaisessa yksinäisyydessäni. Uusi novelli on syntymässä ja sen tiputan seuraavaan kilpailuun, joka umpeutuu kohta. Pitää vain keksiä, miten novelli päättyy.
Se suuri ikuinen ongelma.
]]>Olen rikkonut lyijytäytekynän kumisen koristeen.
Pöydällä on punaisia paljoja satunnaisessa muodostelmassa. Ne ovat kuin simpukan kuoria joen pohjalla. Vai vesi puuttuu.
Olen palanut varjoihin.
Olen palanut sinne, mistä minua ei löydetä.
Olen siellä puiden takana, hämärässä ja katson kateelisena niitä, jotka valossa kulkevat.
En siltikään ole antanut periksi.
Jatkan eteenpäin, vaikka missään ei olisi mitään järkeä - kuten ei olekaan.
Ihmisiä ilmestyy virtuaalisen valtatien katveesta puhumaan, ja kohta he taas katoavat.
Olen tylsä ja saavuttamaton.
Tai he ovat tylsiä ja saavuttamattomia.
En täysin ole varma kumminpäin asia on.
Ehkä kumminkin päin.
Joku selittää viestissään, että hän on ymmärtävä ja kiinnostunut kaikista ihmisistä - jossain kysymyksissä paistaa ammatti, jonka arvaan. Vastaan viestin ja kaadan käsityksiä. Ei vastausta enää koskaan. Oletinkin niin.
Varjo on helppo unohtaa.
Siirtelen punaisia simpukan kuoria pöydälläni. Muodostan niistä ison kolmion. Sitten teen neliön.
Olen kirjoittanut juonen luurankon seuraavaan noveliini, jolla kiire. Viimeinen palautuspäivä on kuun lopussa. Jälleen yksi turha kilpailu, johon osallistua. Niitä on tänä keväänä kolme.
Yritän osallistua kaikkiin.
]]>Elämä sataa päälle taivaalta pyytämättä.
Elämältä ei voi kieltäytyä.
Ei vaikka haluaisi ja harva haluaa, kun alku on käsillä.
Jostain syystä muistan sinua.
Muistan keskustelujamme.
Muistan kirjoitettuja kirjaimia.
Muistan laulun sanoja.
Muista puhelimen akun kulumista.
Muistan hotelliyötä, kun puhuimme puhelimessa tunteja ja kysyit:" Miten sie sinne päädyit?"
Muistan hiuksiesi kutreja.
Muistan....
Joskus toivon, että en muistaisi mitään.
]]>Mietin, miksi kirjoitat samoja sanoja yhä.
Mietin muistoasi.
Millainen on seuraava elämä?
Onko se tiedon värtti mennä katsomaan?
Pysähdyn sillan kaiteelle ja katson sulavaa jäätä.
Huudan.
Samoin kuin sinä huusit pasilan aseman kaiteella, kun juna syöksyi yli ja ääntäsi ei kuulunut.
"Tämä on hyvä paikka huutaa," sanoit.
Aika kuluu ja vuodet katoavat.
Minä muistan yhä.
]]>
Pohdin.
Miksi arvostella, kun itse pyrkii ihan samaan kuin arvostelunsa kohde. Joskus tosiaan ihmettelen, miten sekopäisiä jotkut blogit ovat. Olen huomannut, sitä rasistisempia blogien kirjottajat ovat; mitä enemmän he yrittävät arvostella tiettyjä kansanryhmiä - sitä enemmän he ovat samankaltaisia kuin he, joita vastaan teksti on suunnattu. Toisinaan mietin, eivätkö he itse ymmärrä tyhmyyttään. Ovatko he todella niin yksinkertaisia, että heiltä jää huomaamatta omat puutteet ja jopa samankaltaisuudet kuin he, joita arvostelevat.
Miten moni väittää olevansa vähintään superihminen. Tietää kaiken. Tietää jopa tuntematta muita ihmisiä; tuntematta yhtään ja tietämällä vain urbaanejalegendoja; tietää aivan kaiken - varmasti. Kun selailee internettiä ja etsii tietoa, törmää usein näihin tietäjiin. Heiltä saatava tieto on lähes varmasti turhanpäiväisintä.
Paljon lupauksia, niin olemattomasti sisältöä.
Ja me elämme kaiken tämän keskellä. Kaiken keskellä, missä ihmiset yrittävät olla jotain ja kiljua internetissä: MINÄ OLEN JOTAIN!
Ei. Et sinä ole. Olet pelkkä matonen, joka kiljuu. Joku voi lukea tekstejäsi. Joku voi jopa jakaa ideologiasi, mutta silti olet melko olematon välikohtaus suurella merellä ja historiassa sinua ei edes tulla muistamaan.
Mutta totuutta on hyvä väistellä.
Se tekee meistä ihmisiä.
]]>Se on väsynyt.
Kuuntelen, kun joku selittää, miten hänellä on paineen tunnetta silmissä. Pitäisikö mennä silmälääkäriin.
Pohdin.
Minulla on silmissäni vain väsymyksen tunne, eikä se johdu silmistä.
Se johtuu minusta.
Jotain mikä rikkoisi tämän junnaavan matkan eteenpäin?
Ei sellaista ole.
On turha leikkiä muuta kuin alakuloista.
Ei ole mitään syytä.
Eli jatkan alakuloisuuttani, se ei häviä minnekään.
]]>On nautinto kiitää pakkasessa potkien pakkaslunta edessä.
Kylmä piiskaa kasvoja.
Lumi piiskaa kuntoa.
Sydän piiskaa rinnassa.
Nautin.
Lennän tietä pitkin ohi yliopiston.
Kiidän siltaa pitkin yli järven.
Viiletän ohi muiden kävelijöiden.
Nämä maisemat on nähty talvella, kesällä, syksyllä ja keväällä.
Kesäisin rannalla makaa auringon ottajia ja uimataitoisia.
Talvella jäällä luistellaan.
Keväällä linnut palaavat laumoina etelästä ja peittävä järven rantoja.
Syksyllä keltaiset lehdet tippuvat alas puista ja kelluvat veden peilissä.
Mutta talvella täällä on rauha ja hiljaisuus.
Kylmä, joka puristaa ja lumi, joka koskettaa.
Keskitalvi on elämän parasta aikaa.
Uskokaa minua tai ei, mutta näin on.
Talvessa parasta on hiljaisuus.
Talvessa parasta on rusakon jäljet lumessa ja oravan askeleet toisaalla.
Talvella voi puhaltaa höyrypalloja ilmaan.
Talvella voi kulkea metsissä lumikengät jalassaan.
Talvella linnut ovat rohkeampia, ne eivät pelkää kulkijaa.
Talvi on vuoden parasta aikaa.
Ei voi kiistää.
]]>Ei mitään uutta.
Pari epämielyttävää kokemusta.
Ja vähän tyytyväisyyttä vuoden loppua saavuttaessa.
Päätös, että koskaan ei kannata olla kuin oma itsensä.
Usko kivaan tulevaan vuoteen.
Mutta menneestä vuodesta ei juuri mitään jäänyt käteen, paitsi rikastuminen edelleen.
Mutta en laske rikastumista saavutukseksi. Se vain tulee - hieman samalla tavalla kuin marssii satunnaisin välein peliautomaatille ja laittaa kaksikymmentäsenttiä sisään ja heti on edessä pataväri ja saattaa tiputtaa rahaa taskuun.
Mutta se on minun lahjani.
Sattuma.
Tai kiroukseni.
Miten vain.
]]>