Katson kattoa.

Katto on kokoelma valkeita laattoja. Kukin laatta on täynnä huokoisia reikiä, joten koko laatta on huokoista materiaalia. Laatat ovat väriltään valkeita. Riippuen vuorokauden ajasta laattojen värit vaihtelevat vähän. Varjot tekevät niistä välillä harmaita ja aurinko saa ne jopa loistamaan silmissä niin, että vesi virtaa.

Minä olen jo vanha mies, joten kirkas valo häikäsee helpolla.

Makaan sänkyllä ja sinun vanha kätesi on kämmeneni päällä. Silität ihoani. Sinä nyyhkytät.

Itkusi tekee minut surulliseksi, mutta olen niin väsynyt, että en jaksa lohduttaa sinua. En jaksa vaikka haluaisin.

Minä vain makaan ja tujotan laattoja katossa.

Tiedän että vasemmalla puolellani käyrä pomppii tasaiseen tahtiin monitorilla.

Tiedän tippaliuoksen virtaavan sisälleni.

Tiedän, että anturi, joita minuun on ladottu sinne ja tänne, ovat jääkylmiä, kun ne koskettavat ihoa.

Tiedän niin paljon.

Muistan enää niin vähän.

Mutta sinut minä muistan.

Muistan yhä katseesi lukion käytävillä iäisyys sitten.

Muistan hymysi, kun ensimmäinen lapsemme syntyi.

Muistan kuinka pelasimme tennistä pitkälle yöhän espanian aurinkossa.

Muistan, miten riitelimme ja sovimme riitamme.

Muistan elämämme,

Haluaisin lohduttaa sinua. Sinun pitäisi ymmärtää, kohta on kaikki paremmin. Kohta saan rauhan kivuistani. Kohta sinäkin saat rauhan. Ei enää tarvitse miettiä, mikä on vointini huomenna.

Tiedän, että ei tarvitse, sillä tietoisuus on levinnyt kaikkialle minua. Jokainen soluni on asettunut paikoilleen jättääkseen jäähyväiset.

Nautin viimeisistä hetkistäni ja katson kattoa. Noita laattoja. Nuo laatat katsovat minua takaisin. Huomenna minua ei enää ole. Ehkä laatat muistavat minut.

"Elämäni on ollut hyvä", saan sanottua suustani," Kiitos sinun."

Sinä sanot jotain, mutta en enää kuule sitä.

Se on ohi...