Portaita oli viisi.
Portaat päättyivät puisen oveen, jonka taakse se pieni ei koskaan päässyt kurkkaisemaan.
Portaat sukelsivat pihan pinnan alle.
Portaita koristi punertava tolppa, oli pultattu kiinni porrasalueen kattoon.
Portaat olivat pihalla.
Portaat olivat talon ulkoseinällä.

Se oli sen pienen piste.
Hän seisoi siinä talon siivekkeen alla,
suojassa viimalta talvella,
suojassa sateelta keväällä ja syksyllä,
hän seisoi siinä aina.

Usein hän piti tolpasta kiinni.
Joskus hän pyörähti tolpan ympäri.

Sieltä hän katsoi kun muut pojat pitivät seuraa toisilleen.
Sieltä hän katsoi hiljaista elämää pihalla.
Se oli hänen paikkansa.
Kukaan muu ei tullut portaiden luo.

Aika kului.
Vuodet kuluivat.
Vain portaat pysyivät.
Ne portaat ovat vieläkin siellä.

Salaisuus, mitä oven takana oli, ei koskaan selvinnyt.
Joskus se pieni pohti, mutta antoi olla.
Asialla ei ollut merkitystä.
Portaat pitivät seuraa, ei se mitä oven takana oli.

Portaat.
Joskus vielä tulen katsomaan.
Joskus vielä tuo kukkia, jotka lasken portaille.
Yksinäisyyden monumentille.
Portaat...
Tolppa...
Ystäväni.
Toivottavasti teillä on yhä hyvä olla.