Sen pienen koti oli pieni paikka.
Kaksio.
Oli pieni keittokomero.
Oli iso eteinen.
Oli vessan ja pesuhuoneen yhdistelmä, missä lepäsi myös pesukone;missä lepäsi amme; missä laatat peittivät lattiaa vain pienellä alueella.
Oli olohuone, jonka yksi seinä oli pelkkää ikkunaa.
Oli makuuhuone, jonka yksi seinä oli myös pelkkää ikkunaa ja ikkunan takana oli iso parveke.
oli pieni vaatehuone eteisen kulmalla.

Paikka jossa kolme ihmistä asui.
Se pieni joutui lapsuuden nukkumaan samassa sänkyssä vanhempien kanssa.
Se pieni ei pitänyt asiasta kasvettuaan isommaksi.
Se pieni sai muutettua asian välikohtauksella.
Isä ja äiti muuttivat olohuoneseen nukkumaan.
Ostivat vuodesohva ja nukkuivat siinä.
Se pieni nukkui pienessä sänkyssä makuuhuoneessa.

Pieni asunto.
Kuitenkin sen pienen koti.
Lapsuuden voi asua ahtaasti.
Ahtaasti voi asua, vaikka ei oltaisi edes kovin köyhiä.
Isä oli rikas.
Teki johtaja töitä.
Päätti asioista.
Ei ollut lainaa penniäkään.
Oli itsepäinen.
Halusi asua siinä paikassa, jonka oli itselleen ostanut rahisevalla rahalla.
Ei muuttanut koskaan mieltä.
Kuoli omistaen saman asunnon.
Ja sama asunto jäi taas minulle.
Sitä pientä muistaen.
En tiedä mitä asunnolle tekisin.

Siellä se on.
Täynnä niin monta tarinaa.
Tarinoita täynnä.
Tuskaa täynnä.
En vain tiedä, mitä sillä tekisin. Se on vain pieni pala rikkauksiani. Muisto ajoista, kun tuska viilsi sydäntä.
Sen pienen kaikki tuskat ovat siellä asunnossa.

Kaikki huudot.
Kaikki kyyneleet.
Kaikki.

Ehkä joskus tiedän.