Olen tuntemattoman naisen kanssa kiipeämässä mäkeä ylöspäin.

Hän on pieni.

Hän on pölkkyrakenteinen.

Hänellä on vaaleat hiukset ja iso nenä.

Hän osaa hölöttää ja kertoo, miten oli tässä paikassa aikaisemmin.

En tiedä hänestä juuri mitään, mutta nautin tästä kiipeilyretkestä.

 

On kuumaa.

On kesä.

Hyttysiä kieppuu ilmassa, mutta onneksi ne eivät kiusaa minua, vaan tätä tuntematonta.

Tajuan, että en edes muista hänen nimeään.

Hän oli hahmo, joka vieraili elämässäni, kuten niin moni muukin.

 

Nousemme mäelle ja katselemme maisemaa.

Upea.

Kelohongia, suuria metsiä, kiviä ja järvi. Taivaankaarella komeilee isoja kumpupilviä. Jossain tuolla on lokkeja, jotka kaartelevat pilvien varjossa.

Saattaa pysähtyä ja tujottaa kauneutta.

 

Istumme kivellä. Seuralaiseni hieman vierastaa läheisyyttäni. Ottaa savukkeen ja imee henkisavuja. Minä en polttanut.

En ole koskaan polttanut.

En sanonut, että en ymmärrä ihmisiä, jotka polttavat liikkuessaan.

Olen hienotunteinen.

Olen mukava.

Morjestamme, kun olimme käveleet mäen alas ja puhumme, että voitaisiin mennä johonkin toiseen paikkaan seuraavaksi.

Emme koskaan enää tapaa tai pidä yhteyttä.

Ihmiset tulevat ja menevät elämässä.

Mutta jotain muistoa heistä jää.

Mitä olisimmekaan ilman muistoja.