Salamat iskivät taivaalla.
Ne välkehtivät horisontissa.
Vettä tuli kaatamalla. Se Kostutti maan ja kasteli hiukset, vaikka ne olivat sillä nuorella sadetakin hupun alla.

Rannalle oli kerätty kaislankorsia. Niitä oli viikatteella katkottu kevätjäällä ja kerätty rannalle.
Se nuori muisti, miten kivaa oli heilua viikatteella jäällä ja tuntea, kuinka terä kaatoi kaisloja.
Nyt ei ollut aivan yhtä hauskaa, vaikka jyrisevät äänet mereltä toivat omaa silausta päivään.

Vähän paloöljyä korsipinoon.
Korsipino oli korkea.
Yli kaksi metriä.
Täynnä kaislaa.

Vähän paloöljyä korsipinoon.
Tulitikku.
Leimahdus.
Kaislat paloivat, vaikka sade oli rankka.
Sade ei vienyt korren kortta, vaan kostea pino paloi. Liekit sateessa oliva korkeita. Ne yrittivät vuolla rantaleppiä etäänpänä, mutta lepät vetivät lehtiään suojaan ja säästyivät tulelta.
Oikeasti palo oli aivan rannan tuntumassa.
Kipinät sinkoisivat taivaalle leikkimään salamoiden kanssa.

Näky oli muistelemisen arvoinen, vaikka kastuikin.
Näky oli muistelemisen arvoinen, vaikka pisarat iskivät äänekkäästi sadetakkiin.

Eivät ne enää iske.
Enää ei kastu.
Vain muisto on jäljellä, ja muisto on kaunis.
Muisto saa mielen hymyilemään.