Se nuori kuunteli luokkakaverityttöjen höpinää. Puhuivat kuvista lauantai-illasta.
" Katoitko sä sen kuvan lehdestä viikonloppuna?" pieni tyttö kysyi.
Tytöt olivat outo pari. Toinen oli pieni kuin perävaunu ja toinen pitkä kuin majakka.
Majakka ja perävaunu.
Miksi tuo on niin tyyppilistä?
"Mistä kuvasta sä puhut?" kysyi pitkä tyttö.
" Se kuva missä, on se tyttö tien laidalla puhumassa jollekulle auton ikkunasta," selitti pienempi tyttö." Ja siinä oli otsikko:'Tyttö tyrkyllä'."
" Ai niin se, joo katoin mä," vastaa toinen.
" Eiks ollut kauhee," aloittaa pienempi tytöistä." Ihan kuin kuka tahansa likka, joka menee puhumaan jollekin tutulle tien varteen vois olla huora. Musta ainakin tuntuisi kamalalta, jos se olisin ollut mä ja joku olisi kuvanut mua siinä. Olisin vaikka puhunut mun veljelle siinä ja sitten mut leimattaisi noin vaan huoraks."
" Niin totta puhut," sanoi pidempi. Mietti tovin ja sanoi:" Ei kuvaajille paljon mieleen toisinaan juolahda." Pitempi puristeli päätään.

Pitkä kaakatus kuvasta jatkui.

Se nuori istui pulpettinsa äärellä ja luki jotain.
Ehkä yritti epätoivoisesti päntätä päähänsä ruotsin sanoja, jotka hävisivät päästä sitä mukaan, kun niitä kaadettiin.
Päässä oli varmaan reikä pohjalla, josta juuri ruotsi valui pois.

Outoja muistoja joskus nousee sielun syövereistä.
Kullattuja muistoja.
Mutta pienen tytön sanoissa oli pointtia. Miltä oli tuntunut kuvatuksi tulleella ihmisellä, joka näki kuvansa seuraavan aamu lehdessä. Näin itsekin tuon kuvan.
Mustavalkoinen teos ja vähän epäselvä.
Mutta silti siinä oli tunnistettava hahmo tien laidalla.

Ehkä kuvaajilla ja toimittajilla on tullut hieman enemmän moraalia nykyään. Tai en usko.
Ihmiset eivät opi mitään eivätkä välitä juuri toisistaan.
Ikävää ja totta.
Ehkä kuitenkaan kuvan tytölle ei tulevaisuus järkkynyt.
Toivon niin.