Se alkoi varkain viidennellä luokalla.
Psykopaatti tuli pienen elämään. En tajua vieläkään, miten se tapahtui.
Ainoa puolustus on, että pieni oli kärsinyt eikä enää jaksanut välittää. Hän vain antoi tapahtumien kulkea.
Psykopaatti varasti kaiken ajan.
Ei antanut rauhaa.
Muuttui koko ajan julmemmaksi ja kierommaksi.
Kouluajan kauhut eivät siis enää olleet kylliksi.
Nyt myös koulun jälkeen oli olemassa hirviö, joka vain halusi huvittaa toisen kustannuksella itseään. Ja kutsua samalla itseään nimellä 'ystävä'.
Sitä kesti nelisen vuotta ja kolmas vuosi oli niin karmea, että se pieni keksi juonen. Oli päästävä pakoon niin koulua kuin psykopaattiakin.
Ratkaisu oli sairaala.
Se pieni näytteli tajutonta niin hyvin, että pääsi pitkiin tutkimuksiin sairaalaan. Todellisuus oli niin kamala, että ei ollut vaikeata sulkea jo itseään kokonaan pois todellisuudesta hetkeksi ja vain olla.
Kukaan ei ymmärtänyt tajuttomuuskohtauksia.
Se pieni oli eri etevä.
Yhdeksäs vuosi koulussa oli tavallista parempi, sillä pienellä oli syy, mitä varten saattoi sanoa:" Minun pitää mennä," psykopaatille. Sen pienen oli mentävä sairaalaan yöksi.
Sairaalaan turvaan.
Se pieni hymyili hieman enemmän ensimmäisen kerran elämässään.
Yhdeksäs vuosi oli hyvä, vaikka äiti oli jo kuollut.
Yhdeksäntenä vuotena liikuttiin paljon isän kanssa.

Jos mietit, että onko tämä totta lukijani, niin kaikki kirjoittaminen on tapahtunutta. Olen miettinyt tätä paljon. Kun luin psykologiaa tovin, tutkin kehityspsykologian kiermuroita. Minulle tuli tunne, että minulta oli varastettu elämästä monta vuotta - sellaista vuotta, joina ihminen nauraa ja leikkii ja on onnellinen. Minulla olisi ollut niin paljon opittavaa noina kadonneina vuosina.
Toivon, että olisin voinut olla sosiaalisempi koulussa.
Toivon, että ne lapset, jotka olivat kavereitani koulun jälkeen, olisivat olleet kavereitani koulupäivän aikanakin.
Mutta kukaan heistä ei ollut.
Olin vain yksin nurkassa ja miettimässä, kuinka kauan vielä.
Haudoin toisinaan kostoa vuosien jälkeen.
Mutta olen kiltti ihminen.
Annan olla ja unohdan.
Kuka mennyttä enää kaipaa?