Vaalea hiuksinen boheemiopiskelija tyttö. Nuorempi kuin minä. Muutaman vuoden. Opiskeli psykologiaa. Kasvatti kotonaan kissaa ja siivosi opiskeluajan jälkeen linja-autoja.

" Mun kaveri sanoi kerran että häntä suututtaa tiskien tiskaaminen," tyttö kertoi." Musta tiskaaminen on kivaa, joten menin ja tiskasin kerran kaverin tiskit."

Mukava.

Vein katsomaan taidenäyttelyä. Hän tuli paikalle satumaisen kauniina. Upeasti meikatut kasvot. Niin sopivat vaatteet. Tuskin tunsin tyttöä, kun hän hymyili minulle. Olin ihan järkyttynyt tuosta kauneudesta.
Tapailimme muutaman kerran. Kävimme katsomassa elokuvaa.
" Minusta olisi mukava joskus nähdä mustaa afriikkaa," tyttö kertoi.
" Se yksi vanha siivousporukan pomo ällöttää," tyttö nyrpisteli," En mene koskaan enää hänen kanssaan kahville. Ehdottelee ties mitä."

Muistin tyttöä mustan afriikan taivaan alla ja mietin, miksi en koskaan enää tavannut neitoa. Ehkä koska aloite oli koko ajan minun käsissäni. Jos hän edes kerran olisi ottanut yhteyttä minuun. Mutta aloite oli aina minulla.

Ehkä en olisi ollut rapsuttamassa mustaa vartiokoiraa linnunradan kaarteiden alla pimeässä yössä, jos tuo tyttö olisi valloittanut elämäni.

Kuka tietää.
Ehkä en edes kirjoittaisi näitä tekstejä, jos niin olisi käynyt.

Ehkä olisi toipunut muistoistani paremminkin, jos hän olisi silloin tullut elämääni.
Mutta luottamus.
Se on kova juttu.
Luulen että hän ei saavuttanut luottamustani.