Matiaksella on päätöksiä tehtävänä. Kuvaelman aurajoen rannasta...

Matiaksen mietteitä

Aurinko oli korkealla. Aurajoen lehmukset ja vaahterat olivat paksun vihreän lehden peittämiä. Kirjaston edessä olevan kiinteistön punaiset vaahterat mietityttivät Matiasta hänen kulkiessaan päivästä nauttien aurajoen tuntumassa. Noita punaisia leikattuja puita saattoi katsella vaivattomasti rannan jalkakäytävältä lehmusten alta.
Erikoisia puita.
Kotipuolessa punaisia vaahteroita ei näkynyt. Oli vain koivuja, leppiä ja raitoja. Jonkun pihalla saattoi kasvaa pari syreeniä.
Punaisia vaahteroita?
Ei koskaan.

Yksityiskohdista Matias piti tässä kaupunkissa. Hänestä oli mukava katsella aurajoen tummaa vettä.
Likaista, paikalliset sanoivat.
Saattoi olla, mutta silti Matiaksen mielestä kauniin näköistä. Pieniä aaltoja. Aurinko peilaili itseään monissa kulmissa kuin vesivärimaalauksessa. Jokunen varpunen liihotti joen yli ja talojen katolla puhalteli joku pulu.
Lokkeja.
Kaksi lokkia kellui veden mukana kohti edempänä olevia siltoja.

Matias käveli kohti satamaa. Pääkirjasto katosi talojen taakse ja tie oli tässä kohdassa kapeampi. Edessä oli silta, jonka nimeä Matias ei muistanut. Takana oli kirkkosilta...
Vai oliko se kirkkosilta?
Näitä nimiä kukaan oikeasti muista, Matias mietti.
Tämän aurajokea reunustavan kadun varrella oli nyt pari kahvilaa ja rantanurmikolla makasi ihmisiä ottamassa aurinkoa.
Pultsarin näköisiä, sillä ilmassa lemusi virtsa.
Tämä varjoinen alue oli kiehtova, mutta edempänä alkoi todella kaunis osuus aurajoen rannasta.

Matias oli käynyt parissakin työhaastattelussa sillä viikolla.
Oli kysellyt hommia siivousfirmasta.
Oli kysellyt hommia puutarhamyymälästä. Olihan Matias jo pitkällä opinnoissaan. Tosin nyt ne olivat pahasti pysähdyksissä.
Oli kysellyt kaupasta töitä.
Miten vaikeata tämän kokeisesta kaupunkista oli löytää työtä?
Pitäisi olla helpompaa kuin kotikonnuilta, mutta ei.

Matias ei tuntenut kaupunkia.
Hänellä ei juuri ollut ystäviä, paitsi Jaakko, jonka oli nyt muutaman viikon tuntenut, eikä tämäkään ollut Turusta.

Matias mietti Jaakon ehdotusta. Oliko se oikeasti mielekäs? Halusiko hän hypätä tuntemattomuuteen?

Olen jo hypännyt tuntemattomuuteen, kun lähdin tälle reissulle.
Matias oli jo sanonut Jaakolle, että hyvin voisi lähteä peliin mukaan, mutta oikeasti Matiasta jännitti. Hän ei ollut koskaan tehnyt mitään sellaista, josta Jaakko oli hänelle tehnyt selostusta. He olivat puhuneet pitkään eräänä päivänä ja seuraavana, kun Jaakko oli keskustellut asiasta siskon kanssa. Sisko oli valmis ottamaan Matiaksen mukaan, kunhan tämä osaisi olla.

" Olisit sitten vähän niin kuin oppipoika," Jaakko oli selostanut." Ei se mitään hankalaa ole. Oikeasti. Näissä hommissa pärjää, kun mölöttää koko ajan. Pysyt mukana, ja me tehdään siskon käskyjen mukaan. Tavataan ihmisiä ja järjestetään juttuja. Se menee hienosti."

Mölöttää koko ajan.
Ei Matias välttämättä osannut mölöttää. Ei hän oikeasti tiennyt, mitä tuollaisissa tilanteissa tehdä.
Matiaksen tehtävänä olisi olla Jaakon vartijana oikeasti.
Matiasta alkoi hymyilyttää. Häntä jännitti ja pelotti ja samaan aikaan hänen tehtävänään oli olla kaitsemasta miestä, joka oli luisunut keskelle epävarmuutta.

Kylmää järkeä?
Matias, Matias sanoi itselleen, Tämä voi olla elämäsi tilaisuus, joten ota ja kävele ja mene mukaan.

Matias saapui läheisen sillan luokse.
Katujen risteys.
Rantakatu jatkui kadun toisella puolella. Siellä näkyi apteekkimuseon kyltti ja kauniita kesäkukkia. Kalloja. Oli siellä pari markettaakin. Ja sateenkaaripalsameita.
Vakiokasveja.
Vähävaatteisia naisia kulki katua edestakaisin ja pari merimiestä kulki rantakadulla kauempana.
" Hei," Kuului kovalla äänellä Matiaksen korvan vierestä. Mies hätkähti.
" Anteeksi," sanoi nuori nainen, joka seisoi ihan Matiaksen tuntumassa. Matias tujotti nuorta naista.
Matias tunsi tämän.
" Ellu!" Matias sanoi puolikovalla äänellä." Mitä sie täällä?"
" Opiskelen täällä," Katarinteen Eliisa sanoi. " Mutta mitä sie täällä teet. Mie luulin et sie olet siellä puutarhakoulussa lukemassa miten porkkanoita kasvatetaan."
Matias naurahti.
" En mie porkkanoiden kasvatusta lukenut." Matias sanoi," Elämä vähän potki ja olen täällä olemassa toistaiseksi."
" Olemassa?" Eliisa eli Ellu rypisti otsaansa." Mitä se tarkoittaa?"
" Pitkä tarina." Matias sanoi.
Ellu nyökkäsi päätään.
" Tosi kiva nähkä kotikylän väkeä täällä," nainen sanoi. " Ihan uskomatonta suorastaan."
" Maailma on niin pieni paikka oikeasti," Matias lausui.
" Asutko täällä missä?" Ellu kysyi.
" Hotellissa toistaiseksi. Yritän etsiä asuntoa itselleni. Ei ole vielä tärpännyt, vaikka olen viikon etsinyt."
" Hotellissa? Se tulee kalliiksi," Ellu tokaisi.
" Tuleehan se," Matias myönsi.
" Kuule," Ellu sanoi, " Meikkä asuu solussa kaupunkin laidalla. Siellä on aika tyhjää tällä hetkellä ja uskon, että siellä voisi kämpät vähän aikaa ihan huoletta. Oman kylän mies. Et sinä täällä voi yksin olla. Tämä on kylmä kaupunki."
"Ellu," Matias sanoi," En nyt oi..."
" Ei vastalauseita, Matias. Haetaan tavarasi ja saat nukkua olohuoneen sohvalla muutaman päivän. Miulla on paljon yhteyksiä ja mie uskon et kyllä myö siulle asunto löydetään."

Matiaksen päässä surrasi. Aivan kuin kohtalo tyrkyttäisi miehelle polkua kuljettavaksi, jota pitkin piti vain lähteä.
Oliko kohtaloa olemassa?
Ohjasiko kohtalo elämäämme?
" Ja-a" Matias vastasi.
Ellu tarttu Matiaksen kyynärpäästä kiinni kuin olisi ollut Matiaksen tyttökaveri.
" Mutta ensin mennään juomaan kaakaota tuohon läheiseen kahvilaan." Ellu osoitti liikettä seuraavassa kadunristeyksessä; kaunista kahvilaa.

Matias päätti antautua kohtalon viemäksi. Ehkä kohtalo oli päättänyt tehdä jotain miehen puolesta.
Katsotaan mitä kortteja sillä oli kädessään. Ehkä elämä hymyilee.