Ranta
 

Lumi on pienen pieniä hitusia. Kuin sumu olisi jäätynyt ilmassa ja muuttunut lumeksi. Seison järven rannalla ja katson ohutta kimaltavaa jäälevyä, jonka päälle hituset tippuvat. Takanani on halkoja, minun halkojani; niitä halkoja, joita on tullut metsästä kaadetuista puista.

Synnyin meren rannalla, kaukana tästä paikasta. Kävelin kylminä talvipäivinä kotikaupunkini satamassa katsomassa, miten taivas värjääntyi oransiksi. Lapsena, epätoivoisena pikkuisena olentona, en koskaan uskonut seisovani jäisen järven rannalla ja omistavani jotain.

Avaan kämmeneni ja annan lumipisteiden tippua iholle. Ne sulavat saman tien. Kosketus on huomaamaton. Korkeintaan kylmä ilma nipistelee kättäni.

Luonto on aivan hiljaa. Metsästä puuttuu vain lumi. Kaikki on jotenkin epätodellista. Minä. Muistoni. Elämäni. Kaikki.

Olenko minä ollut elämässäni voittaja vain se surkimus, joka on vain aina selvinnyt; selvinnyt ja saanut kustakin kierroksesta lohdutuspalkintoja.

Mieleni on muuttumassa mustaksi, joten lopetan ajattelun. Suljen silmäni ja hengäisen kylmää ilmaa keuhkoni täyteen.

On aika viedä puuta kohti asuinsijaani paljon kauempana tästä paikasta; Pienestä lepopisteestä matalan taivaan alla.