Aina välillä elämässäni on ihmisiä, jotka kirjoittavat kanssani. Toisinaan tielleni jopa astuu sama ihminen, joka joskus ennenkin kirjoitti kanssani ja joka hetken viettää uudelleen aikaa kirjeiden kanssa kanssani ja katoaa sitten taas elämästäni. Hän ei koskaan saa tietää, kuka olen eikä että on jo ennenkin kirjoittanut kanssani.

Anonyymisuuden kirouksia.

Elämä on sellaista,

Elämä on aaltoilevaa laulua.

Välillä näkyy kauniita nousuja rinteen laelle ja voi ihastella, miten kaunis maisema onkaan.

Välillä syöksyy rinnettä alas ja puut peittävät maiseman. On keskellä metsää ja aivan eksyksissä.

Muistelen aina välillä kaikkia niitä ihmisiä, joiden kanssa olen kirjoitellut. Keitä muistan juuri nyt?

Tytön, jonka poikakaveri harrasti lintuja, kuten minäkin.

Tytön, joka myöhemmin muutti suuren ihastukseni naapuriin Ouluun. Se oli melko hämmentävää.

Pojan, jonka kanssa menimme kävelemään kansallispuistoon ja joka vuosia myöhemmin soitti minulle ja pyysi anteeksi, että oli lopettanut kirjoittamasta.

Tytön, jonka pikkusisko tapaili paljon vanhempia miehiä ja tyttö ei viitsinyt pilata siskonsa elämää paljastamalla miehet.

Lista on pitkä. Mutta yhteistä heille kaikille oli, että koskaan en tavannut heitä... Paitsi suuri ihastukseni, jonka kanssa kirjoittelimme pitkään, kunnes hän löysi poikakaverin.

Minä asuin kovin kaukana, joten asia oli ok.

Katsoin tänään postilaatikkoani.

Nykyistä postilaatikkoani.

Siellä ei ollut mitään. Toisaalta hyvä, sillä nyt saatoin kirjoittaa kaksi tekstiä ennen nukkumaan menoa. Kaksi mietettä elämästäni.

Saatoin jakaa elämäni teidän kanssanne, keitä ikinä olettekaan. Googlen hakukone? Joku toinen hakukone. No kiitos Google, että kävit eilen käymässä blogissani. Sain melkoisen määrän sivulla vierailuja tilastooni sen takia. Piikki näytti kauniilta matalan viivan keskellä.

Mutta monologi kuuluu elämääni.

Joten hyvää yötä internet. Koeta pysyä hengissä.

Heippa hei!