Istun metsässä. Tämä on kukkula, josta avautuu näkymä alas järvelle ja viereisille rinteille.

Kuusen latvoja, koivuja ja mäntyjä.

Jossain komeilee iso tervaleppä.

Palokärki iskee päätään puuhun ja kuuluu nakutuksen kaiku. Tervapääskyt tekevät syöksyä taivaalla. Ne ovat tulleet vasta etelästä.

Aurinko porottaa taivaalta, jossa ei ole pilven pilveä. Ilmassa on kesän maku.

Istun kannolla lähes tuntemattoman ihmisen kanssa ja tujotamme maisemaa. Tyyppi vetää savukkeella henkisavuja, ja minä yritän hienovaraisesti hengittää toiseen suuntaan.

" Haluaisin nähdä, missä kaikkialla on tällaista samanlaista ja erilaista," tyyppi alkaa selittämään. Hän otti tupakan pois suustaan ja tumppaa natsaa kantoa vastaan. Mietin, että onko metsäpalon vaaraa, mutta en sano mitään.

" Haluaisin vain mennä ja juosta maailman halki ja nähdä kaiken," tyyppi naurahtaa.

Hän katsoo minua.

"Ehkä teen sen joku päivä. Juoksen maailman halki."

"Minä en halua sitä enää" sanon. " Olen juossut tarpeeksi jo maailman halki."

Tulee hiljaista.

Huomaan Hiirihaukan, joka liitää sujuvasti maiseman yllä ja tekee taivaalla suurta spiraalia. Sen ei tarvitse juosta maailman halki. Se on jo lentänyt pitkän palan. Aivan kuten tervapääskytkin.

Henkäisen.

Lähdemme kävelemään pois kannon luota. Emme juokse. Kävelemme.