Mietin silloin tällöin shakespearen Hamlet näytelmää.

Mietin kuuluisaa kohtausta, ollako vai eikö olla, jossa hamlet pohtii narrin kohtaloa tämän haudan äärellä. Viihde on kääntänyt asian hieman päälaelleen.

Itse päivittelen usein omaa kohtaloani. Mietin olenko mikään tämän maailman päällä. Onko minun olemassa olollani mitään merkitystä. En ole mietinnöissäni vielä löytänyt itselleni juurikaan merkitystä, mikä on surullista. Tunnen usein olevani kuokkavieras isoissa häissä, jossa kaikki tuntevat toisensa, mutta minä istuin huoneen laidassa katselemassa, miten hauskaa muilla on.

Ollako häissä mukana vai eikö olla. Ehkä pihalla olisi mukavampaa. Tai vaikka toisessa kaupunkissa.

Monissa roolipeleissä on hahmoja, joilla on tiettyjä ominaisuuksia. Pelin edetessä ominaisuudet parantuvat tai heikentyvät. Roolipelit ovat elämän peilejä, joissa yritettään saada aikaan illuusio todellisuudesta. Olisipa hauska olla roolipelikortti, joka elämän pelin aikana todella kehittyisi positiiviseen suuntaan. Todellisessa elämässä on usein olo, ettei mitään kehitystä tapahtuu. Samat lainalaisuudet, jotka syntyivät syntymässä, jatkuvat läpi elämän.

Kortteja voi vaihtaa tai manipuloida roolipelissä. Todellinen elämä on tylsempi. Samoilla korteilla mennään. En yhtään ihmettele, että ihmiskunta on kehittänyt itselleen käsitteen uskonto. Uskonto on hyvä apu kaikkiin toteutumattomiin unelmiin tai omiin heikkouksiin.

On se hyvä juttu.

Vaikka se on myös usein tosi huonokin juttu.

Katsontakatoja on monia.

Ollako vai eikö olla? Siinäpä kysymys.

Suljen silmäni tätä kirjoittaessani. Kirjoitan tekstiä sokkona. Se ei ole vaikeaa, kun harrastaa kymmensormijärjestelmää. Pitää vain tietää, missä näppäimet ovat. Lopuksi voi vilkaista, olivatko kirjaimet oikein. Harvon ne menevät väärin.

Suljetuin silmin pystyy näkemään Hamletin paremmin näyttämöllä lausumassa vuorosanojaan.

Hymyilen.

Elämä on miettimistä.