Elämä ei ole kenelläkään ruusuilla tanssimista.
Sen pienen elämä ei ollut juhlaa, mutta toinen tarina sivusi toista.
Se pienen luokalla oli tovin tyttö.

Hoikka tyttö,
Lyhyt hiuksinen tyttö.
Vaaleatukkainen tyttö.

Pukeutui farkkuihin.
Pukeutui fanelipaitaan.

Tyttö oli kovis.
Tyttö halusi olla poika.
Tyttö halusi olla väkivaltainen.

Kerran yritti hakata sitä pientäkin.
Mutta sellaista enemmän tai vähemmän huvittavaa läpsintää.
Ei vaikuttanut sen pienen elämään.
Ei muuten kuin että taas masensi.
Ei ollut mukavaa tuntea olla pieni surkimus.

Tyttö joutui lopulta sairaalaan.
Oli sairaalassa pitkään.
Ei fyysisistä syistä.
Enemmän psyykkisistä syistä.

Reuhotoi elämässään.
Rällästi elämässään.
Käytti huumeita?
Paljon mahdollista.

Eräänä kauniina päivänä, aamulla, kun vanhemmat olivat menneet töihin, tyttö kävi isän huoneessa.
Siellä huoneen salaisessa kätkössä oli jotain.
Jotain mistä moni ei tiennyt.
Käsiase.
Isä oli joskus näyttänyt sitä tytölle.
Oli ollut typerä, kun ei ollut pitänyt asetta lukkojen takana.
Todella typerä.

Sinä kauniina keväisenä päivänä tytön tie kulki meren rannalla erään massiivisen museorakennuksen puistoon.
Oli henkäissyt siellä viimeisen kerran.

Seuraavana päivänä sen pienen koulussa oli suruliputus.
Yksi ihminen oli poistunut joukostamme.
Se pieni ei tiennyt oliko murheissaan vai iloissaan,
Yksi kiusaajien klaanin jäsen oli poistunut.

Mutta?
Se pieni päätti olla olematta mitään.
Unohtaa koko jutun.
Maailma on täynnä välikohtauksia. Yksi sinne tai tänne.

Tytöstä oli ollut enemmän harmia.
Myöhemmin ajateltuna, säälittää. Ihmiselämä päättyi niin nuorena. Paljon olisi voinut olla vielä edessä.

Joskus se pieni silloin ennen toivoi, että hänelläkin olisi ollut ase kuten sillä tytöllä.
Kovimpina koulupäivinä haikaili ajatusta kovasti.
Ehkä tyttö olikin onnekas?

Siitä pienestä kuitenkin kehittyi voittaja. Vain voittajat jatkavat matkaa, jos evoluutiota ajatellaan.

Kunnia tytön muistolle näin jälkikäteen.
Kunnia!