Olen runoilijan blogissa. Mietin keväällä kirjoittaessani, että löisin tyypin tuotannon määrän kevyesti. Mutta jarru tuli päälle kesää lähestyttäessä. En vain saanut itsestäni sanaakaan ulos, joten olen kilvassa jo häviöllä.

Väliäkös tuolla.

Mutta mikä kiusaa vaeltaessani runoilijan blogissa on, että tunnen olevani eksyksissä. Se on paikka on sekamelska. Kaikki on käsittämättömässä muodossa ja varmasti tulee tunne, että haluaa pois!

Nopeasti pois.

Tuntuu siltä, että on vaelluksella maailmassa, joka heiluu ja vaappuu ja kaatuu päälle. Kauniita sanarimpsuja, joiden parissa ei hetkeäkään halua olla. Ja mitään ei tunnut löytyvän ruudulta. Keväällä vielä vaeltaminen runoilijan blogissa oli helppoa, mutta nyt kaikki on toisin.

Onko runoilija yrittänyt hiipiä minun leipätontille ja oppia sivujen tekoa, mutta epäonnistunut yrityksessään surkeasti.

En tiedä.

En aio kysyä.

Annan vain olla.

Mietin itseäni.

Heijastan kuvaani peiliin ja katselen tekstiäni.

Olenko minäkin labyrintti, jonka parissa tuntee olevansa kadoksissa.

Olenko minä käsittämätön uni, johon herää yöllä kuin painajaisesta palaisi?

Minä olen minä. Luon omaani. En luo toisten. Joten jos olen käsittämätön uni, niin olen ainakin oma itseni. Niin moni yrittää olla jotain muuta.

Olen saanut monen ihmisen ärtymään minulle. Moni ihminen on ärsyttänyt minua. Minä en ole omassa maailmassani eksyksissä ja joudun elämään itseni kanssa. Minä eksyn vain toisten maailmoihin.

Minä eksyisin heti, jos yrittäisin uppoutua sinun maailmaasi runoilija. Niinpä en eksy maailmaasi enää.

Korjaa se ensin.

Palataan sitten asiaan.