Se aikuinen oli kuullut läpi olemattoman nuoruuden lupauksia ja katsellut hymyjä.

Se aikuinen muisti kirjeitä, jotka oliva täynnä lupauksia, mutta kun kuoreen katsoi, siellä oli vain ilmaa ja koiperhonen, joka lepatteli verhojen taa piiloon.

Vain tarinoihin ja kertomuksiin, elokuvateatterien elokuviin saattoi oikeasti luottaa. Ne antoivat, minkä lupasivat.

Valheellisia muistoja ja elämyksiä. Hetken harhaa, että elämässä olisi jotain hienoa.

 

Ihminen elää vain hetkissä, nenä kohti menneisyyttä ja selkä päin kohti tulevaisuutta. Hän saa nautinnon näkemistään ja kokemistaan. Mutta edes valheelliset muistot eivät muuta surkeutta.

Tyhjät kuoret satuttavat enemmän.

Tyhjät kuoret murskaavat sielun.

 

On ollut unelmia ja toiveita.

On ollut haluja ja pyyntöjä.

On ollut mahdollisuuksia.

Mutta ne kaikki katoavat tyhjään kuoreen.

Ne katoavat siihen suureen murskaimeen, joka teloo allee kaiken sen, mitä toivoisi.

 

Ja seuraava kuori odottaa, koska unelmat eivät koskaan kuole.

 

Se aikuinen tunsin tämän paradikman.

Nähdessään kutsun.

Nähdessään lupauksia.

Nähdessään toiveita.

Nähdessään tyhjän kuoren se aikuinen pysähtyy ja huokaisee. Kuorta ei kannata avata. Avaamattomana se antaa toivoa. Se on yhtä valheellinen kuin elokuvien tarinat, joihin uppoaa toviksi. Se on hetken harhaa.

 

Tarinat, elokuvat ja tyhjät kuoret. Samaa maata.

Katso ja unelmoi...

Mutta koskaan et saa koskea.

Mutta pandora avasi lopulta lippaan kuitenkin.

Ei ihminen ole tehty vain katsomaan tyhjää kuorta.