Taivas hämärtyy takanani.

Edessäni hohtaa punainen pilvimeri.

Taivas valmistautuu saapuvaan yöhön ja olen kahden valon polulla. Takani on yö ja edessäni on päivä. Joskus kauan sitten tehtiin elokuva, jossa nainen oli haukka päivällä ja prinsessä yöllä - Susi oli susi yöllä ja prinssi päivällä. Nämä kaksi kohtasivat kahden valon hetkellä, niin kauan kuin kirous oli voimassa. Heidän tiensä oli kirouksen rikkominen. He olivat yhdessä aina, vaikka eivät samalla tavalla kuin muut kuolevaiset.

Minä olen toisenlainen kuin tuo elokuvapari. Minun 'kiroukseni' on toistamaata, eikä sitä voi rikkoa.

Olen valinnut yksinäisen tien enkä enää ole sitä vaihtamassa toiseen polkuun. Silmieni edessä ei ole mitään, joka kääntäisi pääni. Kuten aina valitsen tieni sen mukaan, mikä on paras ratkaisu kaikkien muiden kannalta - tai ainakin ratkaisu, joka on paras monien kannalta ja osittain myös minun.

Ihminen ei pysty pakenemaan itsekkyyttä. Hän on lopultakin olento, joka kulkee rakentamaansa polkua pitkin ja pitää muuttumattomuudesta.

Joten ehkä ajatellessani ajattelevani muita ratkaisuillani, olen aina itsekäs.

Tuo on vain osittain totta.

Olen elämässäni tehnyt kovia päätöksiä muiden puolesta ja vetäen itseni sivuun. Katsoessani miten aurinko laskee, tiedän tekeväni päätökseni, jotta kunnioittaisin omia päätöksiäni. Itsekkyys on tavallaan harhaa, sillä vuosien aikan oppii kulkemaan tietynlaista polkua pitkin ja tulee riippuvaiseksi tiestään. Jos tiedät, mitä tarkoitan, niin olet oikeasti elänyt ja kokenut - mutta tätä kokemusta ei saa muutamassa lapsuuden vuodessa. Tätä kokemusta ei saa uskomalla olevansa kokenut - tämän kokemuksen saa vain, kun on oikeasti kokenut vuosia.

Aurinko hehkuu. Meri hehkuu. Pitkä silta piirtyy veteen. Auringon yläpuolella on heijastuma, pieni aurinko. Kun vuosia sitten maalasin taulun eräälle ystävälleni, niin maalasin tauluun täsmälleen samallaisen heijastuman, kun taivaalla katsoessani on.

" Voisitko ottaa tuon, miksi sitä sanoitkaan?" ystäväni sanoi.

" Heijastumaksi," vastasin.

" Ota se pois."

Otin sen pois, mutta taivaalta sitä ei voi ottaa pois.

Asetan käteni yhteen ja olen.

Olen miettinyt paljon, miten toivoisin olevani onnellinen, kuten olen niin monen nähnyt olevan onnellinen. Olen katsellut onnellisia pareja. Onnellisuuteni liittyy aina rakkauteen. Rakkauteen, jota en ole kokenut.

En osaa enää rakastua ja siitä olen vihainen menneisyydelleni ja toisaalta tyytyväinen. Tuo tunne tekee ihmisen hulluksi, jos ei saa vastarakkautta. Ja minähän en ole koskaan sellaista oikeasti saanut.

Aurinko on jo puolittain syöksynyt mereen. Joitakin lokkeja ui auringon siltaa pitkin. Niistä syntyy mielettömän pitkät varjot.

Annan tummenevan illan koskettaa minua.

Afrikassa tämä laskun hetki vei sekuntteja. Ensin oli valoisaa ja sitten pimeää. Suomen mahtavassa luonnossa pimeyden odottaminen on pitkä taival. Olen odottanut sitä jokusen tovin tässä rannalla ja pian se on koettu.

Yksin.

Kauan sitten kirjoitin nuorelle naiselle kirjeen, missä kuvasin tällaista hetkeä yhdessä rannalla. Olin itsekin silloin nuori. Tapasimme, koska olin hänestä paras valinta, mitä saattoi olla. Olin kirjoittanut kauniisti.

Tapasimme kerran.

En tavannut häntä toiste.

Hän kulki yksiössäni. Katsoi tavaroita. Kertoi, miten oli menettänyt neitsyytensä. Nauroi scorpionisien levylle. Tutki sänkyäni ja kysyi:"Eihän meidän tarvitse heti rakastella?"

Sanoin että ei tarvinnut.

Saatoin hänet myöhemmin linja-autopysäkille, koska hän vaati niin.

En tavannut häntä toiste.

Tyttö yritti tavoittaa minua, mutta olin tavoittamattomissa. Hän ei ollut se oikea. Hän oli vain mukava tyttö.

Mutta kirkkonummen tyttöä olen kaivannut monia kertoja ja miettinyt, minkä virheen tein.

Nyt auringon laskiessa voin pohtia virheitäni.

Voin vain huokaista, sillä menneisyyttä ei voi muuttaa. Se on muuttumaton. Menneisyys ei muutu, vaikka katsontakantaa muuttaisi. Vaikka saisi tietää, että kirkkonummen orava olisikin ollut elämää suurempi virhe. Mutta minä en ottanut selvää, oliko hän virhe tai ei.

Minua paljon vanhemmat sanovat, että iäkkäänä katuu tekoja, jotka jäivät tekemättä. Tunnen ihmisiä, jotka toteuttavat itsekkäästi elämäänsä, jotta kaikki kadutava olisi tehty.

Joo.

Aina on jotain kaduttavaa, vaikka kuinka yrittäisi elää kuin mielipuoli. Lopulta katuu, että eli kuin mielipuoli. Lopulta katuu, että tuhlasi elämänsä jonni joutaviin asioihin, kun olisi voinut elää rauhallisemmin.

Tuuli puhaltaa pilviä pois laskevan auringon maisemasta. Aaltoilee enemmän kuin äsken. On nousemassa vihuri. Otsatukkani painuu taaksepäin. Onko minulla kylmä?

Haluaisin kokea täydellisen illan. Minulla on kovasti rajattu aika sellaiseen, mutta sellaisen haluaisin kokea. Yhden kerran, jotta voisi olla vihainen, että täydellinen ilta ei jatku ikuisesti.

Puristan päätäni. Tiedän, että tarvitsisin täydellisiä iltoja koko loppuelämäni säännöllisin välein. Ja se on vain mahdotonta, sillä se vaatisi tiettyjä asioita toiselta osapuolelta... Asioita, joihin kovin moni ei ole valmis.

Aurinko on melkein alhaalla.

Tiedän, että elämäni tie ei muutu mitenkään. Vain ihminen, joka tietää kaiken, voisi kokea kanssani asiat... Ja ihmiset, jotka oikeasti tietävät, eivät ole kiinnostuneita tai en voi sitä pyytää.
 Ja ne jotka eivät tiedä, he eivät koskaan saa tilaisuutta.

Tieni on yksinäinen polku, mietin ja katson viimeisiä valon säteitä. Ei ole yhtä pimeää kuin afrikassa oli. On valoisaa, vaikka aurinko on jo horisontin takana.

Väliäkös tuolla.

Poistun rannalta.