Sen pienen uusi pyörä oli upea.
Sininen tunturi.
Erikoisen käyrä ohjaintango.
Toista samanlaista se pieni ei ollut ikinä nähnyt.

Pyörä kulki kuin unelma. Se pieni rakasti sitä.
Oli kiitollinen isälleen.
Olivat yhdessä hakeneet ihmeen läheisestä pyöräliikkeestä, jota piti vanha pariskunta.

Mahtava pyörä.
Oli kesä.
Se pieni luki kirjoja.
Rakasti kirjoja ja kävin usein pääkirjastolla.
Viikko ostamisen jälkeen taas kulki pääkirjastolle ja laittoi pyörän telineisiin. Kiputti sisään hakemaan kirjoja.

Oli unohtanut lukita pyörän se pieni.
Oli unohtanut täysin ja myöhemmin itki unohdustaan.
Oli todella suruinen.
Oli huutaa pettymyksestä.

Se ihanan pyörä.
Se kauneus oli poissa.
Se oli poissa lopullisesti.

Oli kuin pyörä olisi kuollut.
Itki.
Menivät isän kanssa etsimään sitä sieltä täältä.
Jos vaikka näkisivät.
Soitti poliisiasemalle ja kysyi onko pyörä löydettävissä.
Ei ollut ainakaan vielä asemalla.
Eivätkä poliisit olleet kiinnostuneita kertomaan, jos sattuisi ilmestymään asemalle joskus.
Itse piti olla aktiivinen.

Se pieni oli äärimmäisen masentunut.

Isä osti toisen pyörän.
Sinisen tunturin.
Normaalin näköisen retkipyörän.
Näppärä ja tehokas.

Katselin tänään tuota tilalle ostettua pyörää, kuten katselen sitä joka päivä. Se on ollut mukava seuralainen ikusuuden verran. Nyt se on ruostunut ja säätämätön; huonokuntoinen. Mutta joskus sillä mentiin lujaa.
Pyörä, joka on eläkeellä.
Tämä pyörä oli kerran pikku kylän keskustassa avain lukossa.
Kukaan ei varastanut, vaikka pyörä oli parempi kuin se, joka siltä pieneltä varastettiin.

Tänä keväänä ajattelin kunnostaa pyörän.
Hyvä retkipyörä, jota olisi ollut sekin, joka siltä pieneltä varastettiin.

Parempi kuin vieressä köllöttävä paljon uudempi teos.
Kun vain jaksaisi kunnostaa.

Miten se pieni itkikään sitä varastettua pyörää.
Miten tärkeitä melko merkitömät asiat ovatkaan elämässämme.
Miten merkittömiä.