Oman mitättömyys.

Haluamme uskoa johonkin.

Haluamme olla jotakin.

Haluamme meillä olevan merkitystä.

Mutta mitä meistä jää jälkeen.

Muistoja.

Sukulaisia.

Ei muuta.

Kaikille ei jää jälkeen edes noita.

Haluaisin seistä doverin kallioiden tyrskyävän rinteen laella, jonka valkea liitukalliot näkyvät kauas merelle. Katsoisin kohti eurooppa ja miettisin, miltä tuntuu olla erillään.

Olen kuin saari, josta ei jäljelle juuri muistoakaan, kun katoan tyhjyyteen. Ehkä englannista jäisi muistoja, jos uppoaisi tänään mereen.

Mutta jos minä uppoaisin tänään mereen, minua kaivattaisiin ehkä pari päivää.

Mutta jos minä uppoaisin mereen , joko byrokraatti sadattelisi paperityötä ennen töistä pääsyään ja ehkä jopa unohtaisi kiireessä kirjata katoamiseni ylös.

Muistot vaativat jälkeläisiä.

Muistot vaativat kuuluisuutta.

Muistot vaativat jotain muistettavaa.

Jos saari uppoaa mereen keskellä tyyntävaltamerta....

Sellainen saari, jota ehkä ei ole kartoissakaan.

Sellainen saari, joka näyttäytyi elokuvassa Piin elämä.

Jos saari uppoaisi mereen keskellä tyyntävaltamerta, kukaan ei kaipaisi sitä.

Kellään ei tulisi kyyneltä silmiin.

Seison Dooverin kallioilla. Takanani on linna, jossa turisteille esitetään keskiaikaisia tapoja. Tuota linnaa piiskaavat sadepisarat lähes päivittäin. Samallaiset pisarat, jotka tippuvat kasvoiltani ja paukahtavat ruoholle rinteen laella.

Tunnen yhteyttä tähän suureen saareen, jonka päällä seisoin muistoissani.

Niitä muistoja ei tavoita minun jälkeeni enää kukaan.

Kyynel.