Se pieni oli vielä lukion ensimmäisellä luokalla.
Se pieni käveli lämpimiä katuja pitkin.

Silloin ei ollut talvi.
Silloin oli elämä kovin masentavaa.
Silloin oli paljon pelkoja.

Se pieni katsoi mielenosoitusta.
Se oli vastalause ydinaseille.

Niin moni osallistui siihen.
Se pienikin mietti asiaa.
Mutta sillä pienellä oli kiire. Oli kiire mennä. Oli pakollinen meno.

Psykiatri.
Se pieni kävi kerran viikossa puhumassa.
Kertoi tällä viikolla mielenosoituksesta. Psykiatri kysyi olisiko se pieni halunut osallistua siihen.
" Olisin." se pieni kertoi.

Ne olivat raskaita istuntuja sille pienelle.
Se pieni oli hiljainen ja elämä oli kovasti raskasta.
Oli aina niin vaikeata keksiä mitään sanottavaa. Se pieni ei ollut tottunut puhumaan. Se pieni oli tottunut vain pelkäämään.

Se pieni oli tottunut pelkäämään.
Ei vielä edes tiennyt oliko pieni vai jo se nuori.
Ihan hakoteilla kaikesta. Toivoi vain rauhaa elämäänsä. Eikä rauhaa löytynyt mistään.
Olisi halunnut löytää itselleen parin.

Mutta nyt ei puhuttu pareista, puhuttiin mielenosoituksesta.
Puhuttiin peloista.
Puhuttiin atomiaseista ja unista, joissa maailma tuhoutui.

Katsoin Ukrainan tapahtumia ja sama kaukainen pelko syttyi sisälleni.
Mikään ei ole poistanut noita aseita.
Siellä ne ovat yhä.
Samoissa paikoissa kun silloin psykiatrin istunnossa.
Aivan turvassa ja valmiina toimimaan.
Ja niitä hallitsee joukko itsekkäitä ihmisiä.

Maailma on yhä pelottava paikka.
Mikään ei ole muuttunut. On vain muuttunut kovanahkaisemmaksi. Osaa olla ajattelematta asioita.
Ikävää.
Mutta niin totta.

Suljen silmäni. Mietin. Toivon. Uskon. Näen.
Elämä jatkuu. Niin se tekee vielä kauan ja vielä kauemmpin jos pääsemme avaruuteen emmekä jää tänne.
Jos jäämme tänne, niin elämä päättyy.
Sellaista.