Heli Laaksonen.

Kuuntelin hymyilevän naisen sanoja.

Kuutelin kaikuja ja muistoja menneisyydestä.

Kuuntelin, miten kokemuksia kirjoitelmista tihkui ulos.

Aika muuttaa ihmistä. Aika tekee hänestä toisenlaisen.

Helin glamor oli hieman tipahtanut, mutta yhä silti sama pureva Heli. Sama Heli, joka lukiessaan tämän, ottaisi tekstin kunniakseen

Kunniakseen kuten oli ottanut seiskan kauhistuneet tekstit puvustaan linnanjuhliiin.

Samasta puvusta, jota hän piti päällä esityksessään.

Esityksestä, jonka tuntemuksia tähän puran.

Mutta minusta olisi kunniakasta saada Helin sanoja olemattomista omista lauseistani, joilla ei ole kenenkään elämään minkäänlaisia vaikutuksia.

Hienoa ajatuksia.

Selviä ajatuksi.

Jos itse pystyisin samaan. Kytkemään sanat kuviksi tavalla, joka loisi todellisen taideteoksen. Mutta vaikka kirjoitan kuten Heli, tietämättä lopputulosta, niin olen kuitenkin huonompi kuin hän. Suuruden edessä ihminen nöyrtyy.

Kumartaa.

Tunnustaa parempansa.

Niin on ollut aina. Ja niin tulee olemaan vastakin.

Kunnia niille jotka vain osaavat. Ja vähän murusia meille, jotka häärimme omiamme taustalla.

Niin se vain on oltava.