Katson syksyn tuulia. Annan tuulen maun kostuttaa sieluani. Tunnen saapuvan talven sisälläni. Kävelen järven rantaa pitkin eteenpäin. Ohitan nimettömiä ihmishahmoja, jotka vain kävelevät sanomattoman hiljaa. Kun aamuisin nousen portaita ylös, jätän kaikki muut portaita nousevat jälkeeni. Mietin, miksi ihmiset kulkevat niin hiljaa. Eikö heillä ole halua liikkua; tuntea kuinka elämä virtaa suonissa.

Mutta siinä rannalla masennus saa minut kiinni vauhdista huolimatta. Se tarraa minuun kovaa. On taas kulunut vuosi eteenpäin. Elämäni merkityksellisyys on yhän pienempää. Teksti odottaa kokoamistaan. Sanat kerääntyvät sanoiksi. Sanat sivuiksi. Sivut kirjaksi. Se odottaa tulevaisuudessa, se valmis teos. Mutta minulla on tunne, että se ei ole minkään arvoinen. Vain digitaalisia kirjaimia. Ei muuta.

Yritän etsiä itselleni todellisen tarkoituksen. Mutta sitä ei tunnu olevan. Edes mahdollisuus hyvästä teoksesta ei paranna sisälläni roihuavaa tyhjyyttä.

Teen kyllä kaikkeni, mutta kadotan samalla itseni.

Kuljen rantaa pitkin.

En pysähdy.

Kuljen vain.

Huomenna on uusi päivä.