Hän saapuu tilaan taputtaen käsiään.

Hän on 164 senttinen fysioterapeutti, jolle luoja on antanut naisen vartalon ja kauneuden.

Hän on 164 senttiä täyttä toimintaa.

"Hop hop!," hän hinkaisee tullessaan,"Nyt ylös jokainen."

Hiljaiset koodarit hypähtävät ylös tuoleistaan pelkästä pelästyksestä.

"No sinä siellä, ylös nyt vaan. Mukaan toimintaan," Hän kehottaa laidalla istuvaa, joka tujottaa näyttöä keskittyneen näköisesti. Käsi tekee kauhaavan liikkeen ilmassa. Kutsu, kehoitus, mitä vain.

Kohta koko joukko on ylhäällä. Niin lihavat, laihat, pienet ja kookkaat. Vetelätkin ovat saaneet itsensä seisomaan.

"Jee! Ollaanko kaikki ylhäällä?" Hän pyörittää päätään ja tarkastelee jokaista," Ollaanko valmiita mimmin ohjaukseen?"

Kuuluu mölinää vastaukseksi, joka on jotain siihen suuntaan kuin:"Ollaan!"

Hänestä puhuminen on aina kuulunut osana jumppaa.

Eivät työpaikkaliikunnat olleet mitään elokuvien kauhujumppia, joissa työntekijät laitettiin roomalaista legionaa muistuttavaan neliötä, missä liikkeiden piti olla samaan tahtiin kytkettyjä.

Eivät jumpat olleet zombielasten marssia kuten The Wall musikaalissa.

Eivät työtekijöiden piristyshetket todellakaan olleet vanhainkodin monotoonisia liikuntahetkiä, jossa väsyneen näköinen hoitaja hoilasi jotain käskyjä.

"Mikäs fiilis tänään on? " hän kiljaisi, kun oli käskenyt väen tehdä mukanaan kädet eteen ja kyljille sarjaa seuraamalla. " Mikä on päivän puheenaihe?"

Keskustelu kuului osana tätä tilannetta.

Monen vuoden kokemuksella Hän tiesi, että hyvä mieli sai väen iloiseksi ja antoi näille jotain. Oli ilo nähdä, että ihmiset saivat jotain tästä lyhyestä hetkestä irti. Jotain muutakin kuin pelkästään käsien ja jalkojen liikettä. Myös mieli kaipasi pikku irrottelua.

"Yt." Joku ilmoitti.

Ei ollut niitä parhaita päiviä. Lomautuksia tiedossa. Irtisanomisia tiellä.

Joten tunnelma piti pitää korkeana.

" Ikävää," Hän sanoo," Mutta nyt otetaan ilo tästä irti. Pidetään hetki yhdessä hauskaa, eiks jeh?"

" Seuratkaapa näitä liikkeitä," Hän kiljaisee ja alkaa tehdä jalkaliikkeitä," Otetaan vähän hikeä pintaan ja riemuitaan tästä päivästä. Kuvitelkaa tähän musiikkia."

Hän ottaa kaikki mukaansa heittämällä lauluksi askelten tahtiin.

Tuttu laulu, jota monesti on tullut hykerrettyä.

Iskevä laulu.

Laulu joka vie murheet.

Hän miettii vanhaa elokuvaa, Huuliharppukostaja, jonka loppupuolella on kohtaus, missä toinen sankareista kehottaa naista viemään vettä työtä tekeville miehille, jotta he saavat piristystä näkemästään.

Hän liikkuu seksikkäästi, jotta myös nämä tyypit saavat lohtua päivään. Ja saava tuntea tanssivansa siinä kauniin naisen kanssa hetken, ennen kuin faktat tulevat esiin.

"Tehdääs nyt tällainen hyppy," Hän huudahti ja teki liikkeitä lattialla." Tulkaa jonossa perässä."

Nauramista.

Hekottamista.

Pojilla oli hauskaa.

Se tässä on ideanakin.

Muutaman minuutin. Sitten iso hymy kasvoille. " Siinä se. Ja ihan oikeiasti. Muistakaa, mitä olen sanonut. Pieni liike istuessa parantaa päivää. Muistakaa liikkeet, jotka olen opettanut! Eiks Jeh?"

Vähän sanoja.

Hän vilkuttaa ja lähtee.

Paljon sivummalla muutama kyynel vierii Hänen poskilleen. Kunpa hän voisi tehdä jotain enemmän kuin vain yrittää piristää.

Jos Hän olisi missikisoissa ja joku kysyisi, miten haluaisit maailman paranevan, niin vastaisit: Viemällä epätoivon pois maailmasta.

Iloinenkin voi olla surullinen joskus.