BaoBao on niin monissa kuvissa.
Pakko kirjoittaa yhdestä baobaosta, jonka nuoret latvat kohosivat kohti pilviä.

Puu kasvoi siinä hiekkatien varrella.
Se paikka oli teiden risteämäpiste.
Puu oli tavallaan risteyksen merkki.

Paksu puu.
Tomera puu.
Kun se varttaa taputti käsillä, niin varsi ei antanut tuumaakaan periksi.
Siinä se seisoi liikkumattomana juuriensa tukemana.

"Kunpa minäkin olisin noin varma ja jykevä."
Näin varmasti monet olivat tällaisen puun juurella ajatelleen.

Monet ottivat kuvan puusta.
Minä en.
Minä kerron siitä teille.

Sen latvassa oli vain lehtiä.
Lintuja ei näkynyt.
Epäilin että puu oli yksinäinen. Kauniit ja komeat ovat yksinäisiä usein.
Se on kohtalo.
Varsinkin jos ei pääse juuriltaa mihinkään.
Ei saa vaihtelua.

On hyvä olla ihminen.
Ei tarvitse jäädä roikkumaan juurilleen. Siinä mielessä emme ole baobao puita. Olemme kärsimättömiä ja vaihtelun haluisia.
Sellaisia me.