Meri.

Saaristomeri.

Seisoin laivan kannella ja nautin, miten aurinko paahtoi taivaalta.

Syvän sininen taivas.

Kuuma taivas.

Olin matkalla tukholmaan. Ihan vain käymään. En edes tiennyt, kuinka mones tukholman matka tämä oli. En pystynyt edes mielessäni laskemaan kaikkien laivamatkojen määrää. Mutta tiesin, että tällä kertaa nautin matkasta viimeistä sielun pohjaa myöden.

Muistin, miten olin talvipäivinä nukkunut laivalla yöllä laivatuolien vierellä.

Muistin, miten olin matkannut kaverin kanssa ahtaassa hytissä talvella, kesällä, syksyllä ja keväällä kohti tukholmaa.

Muistin miten olin tavannut Katrin matkalla Tukholmaan ja puhunut hänen kanssaan tunteja tanssilattian kyljellä.

Muistin, miten olin siilipäisen tytön kanssa puhuneet rekkakuskin ottamaan meidät mukaansa ja menneet laivaan pummilla.

Muistin nuo kaikki kerrat, mutta kaikista kerroista tämä oli paras. Minulla oli varaa ottaa ittelleni sweetti. Söin kalliin aterian ravintolassa ja oikeasti saatoin olla laivan kannella vain olemassa ja katsomassa, miten linnut parveilivat merellä ja kuinka lokit liisivät laivan perässä.

Oli kesä.

Ei ollut oikeasti kiire minnekään.

Tämä ei ollut niitä nuoruuden matkoja, kun vain piti mennä purkamaan ahdistusta jonnekin.

Tämä oli todellinen lomamatka.

Tajusin.

Tavallaan tämä kesäinen matka oli ensimmäinen oikea lomamatkani laivareitillä, jota olin kulkenut järjettömän monta kertaa.

Vai oliko joku niistä matkoista, kun vanhempieni kanssa kuljimme tukholmaan ollut samanlainen lomamatka. Joku niistä matkoista, kun kaverin kanssa olimme hakanneet rahojamme peliautomaatteihin.

Ehkä.

Mutta niistä oli aikaa.

Hymyilin ja katsoin näitä pieniä saaria, jotka komeilivat valossa. Miten kiva olisikaan asua yhdellä tuolaisella luodolla. Omistaa saari ja vene ja kulkea näitä saarien sokkeloita ristiin rastiin.

Ehkä joskus toteutan tuon.

Tai sitten en.