Pieni pakkanen tuli kylään. Kesän keskellä. Eilen plussaa, tänään miinus yksitoista.
Pakkanen oli ollut piilossa nurkan takana ja päässyt yllätämään lämpimään arkeen tottuneen kirjoittajan.

Tosin pakkasherra oli tänä vuonna kiltti. Muistoissani liikun vuoteen, jona puin armeijan harmaat päälleni.

Kannattaa käydä armeija heti pois päältä, oli kiva historianopettaja sanonut lukiossa.

Olin totellut määräystä ja toisella kutsuntapäivänä - ensimmäisenä en löytänyt kutsuntatiloja ja myöhästyin ("Tule toisella kerralla, merkataan ylös, etteivät poliisit tule ovea kolkuttamaan") - olin saanut itselleni varuskunnan, jonne matkata.
Myöhästyminen oli kuitenkin noloa. Olin eksynyt kotikaupunkissani.
Voiko sellainen edes olla mahdollista.

Tuona vuonna, kun puin armeijan harmaat päälleni ja olin aivan hämmennyksissäni, pakkasherra oli suurempi ja vahvempi. Kotikaupunkistani kuoli monia arvokkaita puita kovassa kylmyydessä. Puut olivat tottuneet lämpimään ja oli ennen kuulumatonta, että luvut leuhikivat yli kolmenkymmenen asteen.

Tämä herra tänään ei ole niin paha. Se ei tapa pihalta kasveja. Se ei pakasta naamaa. Lunta se toi mukanansa, mutta lunta on kaivattu.
Voisi pakkasherra tuoda lisää lunta, sillä tuolla lumella ei tee vielä mitään. Tulee vasta paha mieli. Voi vain haikailla, että pääsee vaeltamaan lumiurheiluvälineillä nietoksissa.
Kai ne nietokset ovat tulossa, pakkasherra?