Pimeätä.

Talvi ilman lunta.

Tällaisia talvia oli edessä monta, epäilin mielessäni katsoessani omaa peilikuvaani linja-auton ikkunassa. Oli rauhallinen aamu. Kanssamatkustajiani oli vähän. Melkein kaikki olivat päässeet istumaan ja vain osa seisoi käytävällä tujottaen tyhjänä eteensä. Vierelläni istui nuori tumma ihoinen nainen, joka selaili kännykkäänsä.

Jotain mielenkiintoista kännyn ruudulla selvästi oli.

Annoin silmäni vaeltaa. Apaattinen ilme kännykän näytöllä ei ollut aivan harvinainen näky tässä linja-autossa.

Pari nuorta poikaa huvittautui viihteellä nimeltä keskustelu.

Harvinaista herkkua linja-autossa. Vielä harvinaisempaa, kun se esitettiin kova äänisesti.

"Mun ei tarvitse opiskella ruotsia sitten, kun siirrytään yläasteelle," sanoi pojista pienempi; se sinipukuinen ja lyhyt hiuksinen.

Lihavampi ja tukevampi poika, joka toi mieleen hieman South parkin piirroshahmot, totesi hämmentyneenä tähän:" Kuka niin sanoi?"

"Iso sisko sanoi," pieni poika totesi ja selitti jotain hämärää vapautuksesta, jota en auton moottorin yli kuullut.

"Miksi mun pitää sitten opetella?" lihavampi poika sanoi.

Pienempi poika ei vastannut.

Minä mietin, miten onnellinen olisinkaan ollut, jos pienenä ei olisi tarvinnut lukea ruotsia. Olisi voinut vaikka painottua matematikkaan tai fysikkaan. Siis korvannut ruotsin tunnit, jollakin mistä oikeasti oli tulevaisuudessa hyötyä. Ruotsia en ole tarvinnut edes ruotsissa.

" Mä vihaan englantia. En opi sitä millään," pienempi poika sanoi sen sijaan ikään kuin vastauksena.

" Täh? Musta enkku on ihan helppoa. Pitää vain lukea sanat," lihavampi sanoi.

"Sanat eivät jää vain mieleeni," pienempi poika selitti.

Pieni poika oli niin oikeassa. Sanat eivät koskaan jää mieleen.

"Pitää vain lukea," selitti lihavampi poika.

"Niin kai sitten," pieni totesi. Ja kohta jatkoi:" Mä katsoin yhden dokumentin eilen."

"Ai millaisen?"

" Siinä oli sellainen hevonen, joka suojeli yhtä pikku tyttöä kuin omaansa. Siis oikeasti suojeli."

"Millä tavalla?"

Pieni poika naurahti vaimeasti:" Esimerkiksi kun tytön oma isä meni tyttöä lähelle, niin hevonen tuli kuin koira ja suojeli tyttöä. Ei päästänyt isää lähelle vaan ilmoitti: tää on minun lapseni, älä tule lähelle!"

" Isäntä. tämä on minun isäntäni," korjasi lihavampi lapsi.

" Niin jo vaikka niin, Mutta se oli tosi kiintynyt siihen tyttöön," pienempi poika selitti." Kun tyttö lähti kouluun, niin hevonen ulvoi ikävästä."

" Se oli sitten tosi riippuvainen siitä tytöstä."

Keskustelu jatkui, mutta minä kaivoin esiin oman kännykkäni ja liityin kännykkää tutkailevien joukkoon. Luin päivän uutisia niin kiihkeästi muutaman sekunnin, että lähes myöhästyin pysäkiltä.

 

Linja-auto meni ja kävelin pimeässä ja kosteassa ja annoin asfattisen pyörätien allani lätistä askelteni alla.

Kävelin kanssakulkijoideni ohi.

Yksi kerrallaan jätin heidä taakseni.

Siellä jossain pienellä sillalla kulki kaksi poikaa. Toinen ajoi hitaasti polkupyörällä kävelijän vierellä ja puhui vaimeasti. Ilmeisesti jutut olivat hauskoja, koska suut olivat hymyllä.

Suut messingillä.

Marssin pojat kiinni. Kävelen pyörän ohi ja mietin, että usein ei pyörän ohi kävellä kävellen. Juosten olen muutamankin kerran juossut polkupyörän ohi, mutta kävellen harvemmin.

Kaverukset jäävät taakseni.

Kuulen toteamuksen:" Tuolla miehellä täytyy olla turbo piilotettuna kengiin."

Kuului huvittunutta keskustelua.

Niin minulla on todellakin turbovaihteet allani, mietin ja lähdin kulkeemaan korkeuksiin vieviä portaita ylös.

Ohitin kaikki portaita kulkevat vaivatta. Jätin heidät kauas taakseni.

Niin minulla on turbokenkät tai te muut ette osaa vain kävellä.

Turbokengät veivät minut työpaikan ovelle.

Uusi päivä oli alkanut.