Isä oli vaeltanut merillä. Käynyt kaikilla mantereilla. Ollut kuumassa konehuoneessa kaikilla aavoilla ja kaikilla säillä.
Hän oli ihmetellyt argentiinaa ja venäjää ja egyptiä ja monia muita maita. Kunnes oli saanut töitä maista ja asettunut aloilleen äitini kanssa.
Isällä oli laatikko.
Pyöreä rasia.
Isän tyylin mukainen.
Vanha säilykeruokarasia.
Rasia oli ihan täynnä kolikoita. Pieniä ja isoja kolikoita. Monista maista.
Sen pienen ja sen nuoren lemppareita olivat englantilaiset ja irlantilaiset kolikot.
Isoja ja upeita.
Arvokkaan näköisiä.
Sellaisia kolikoita, joita saattoi pyöritellä sormissaan.
Heittää klaavaa ulkona ihmisjoukkojen keskellä.
Se oli coolia.
Omistaa sellainen kolikko nimittäin.
Tosi coolia.
Jossain asiassa oli parempi!
Omisti jotain mistä saattoi olla ylpeä.

Se nuori oli kova kadottamaan tavaroita.
Sähelsi niin kovin.
Kolikkoja katosi.
Aina tuntui pahalta, sillä ne olivat niin rakkaita.

Minulla ei enää ole yhtään kolikkoa. Kaipaan niitä toisinaan, mutta ne kuuluivat sinne...
Aikaan ennen aikuisuutta.
Aikuisella ei enää ole cooleja esineitä, joita pyörittää sormissaan kuin sarjakuvien sankarit tai hahmot elokuvien kankailla.
Aikuinen on niin aikuinen.
Ei mitään leikkijuttuja enää.

Mistä löytäisin sellaisen lapsuuden kolikon, jota näyttelisin sormissani kasulla kulkiessani.
Pitää miettiä.
Varmasti niitä on jossain vielä.
Hymy.
=)