Ne lepäävät keittiön ikkunan äärellä.

Omat salaattini.

Ovat keittiöpuutarharuukussa, jossa vesi lorisee ympäri vuorokauden.

 

Olen noussut varhain ylös ja unettaa.

Olen pimeydessä, mutta en laita valoa.

 

En halua herättää salaattejani, sillä pitäähän niidenkin nukkua ja nähdä omia uniaan.

Rakkaat salaattini, lepotelkaa, sillä minä en nyt pysty. Kohta on mentävä pimeään yönselkään.

 

Varovasti otan vettä keittiön kraanasta, kun olen käsikopelolla löytänyt lasin laatikosta.

Onko tämä liioittelua. Minähän kuitenkin syön salaattien lehtiä ja talvella ne kasvavat hitaasti. Tapan siis rakkaat kasvattini lopulta.

Jokaisella pitää olla elämän arvoinen elämä. Jopa salaatilla.

 

Minulla tulee olo kuin olisin hindulainen, joka uskoo sielunvaellukseen. Naurahdan hiljaa, mutta en sytytä valoja. Elämän kunnoittamiseen ei tarvita uskontoa. Ihminen voi kunnioittaa elämää uskomatta ideologiohin ja asioihin.

Ihminen voi kunnioittaa elämää elämän itsensä takia.

Jos me kunnioittamisimme elämää, sotia olisi vähemmän ja ymmärrystä enemmän.

 

Paljon myöhemmin menen salaattieni luo ja sytytän niiden valon.

"Hyvää huomenta," kuiskaan.

Käännän keittiölle selkäni ja sukellaan pimeään aamuun. Aurinko ei nouse vielä pitkään.