Aamuvuoro on aina tupaten täynnä. Linja-auton kuski näyttää siltä, kuin olisi kyllästynyt jatkuvasti autoon tunkevilta kylmältä tuoksuvilta matkalaisilta. Auto tuoksuu kylmältä, kun valtava määrä koululaisia tunkee pysäkiltä sisään.

"Mä tulin seisomaan jo varttia yli pysäkille. En tajuu miks. Melkein jäädyin jääukoks," selittää erän koulutyttö toiselle seisoessaan ahtaassa parvessa linja-auton keskiosassa.

Rakastan näitä täysiä busseja. Tunnen olevani yhtä niin totisen näköisen väkijoukon kanssa. Kaikki ovat yhtä tympeitä paitsi ne harvat, jotka kuiskuttelevat keskenään penkeillä. Ilmeettömät kulkija heiluvat bussin liikkeessä ja pitelevät tiukoissa mutkissa kovasti kiinni penkeistä tai käsituista.

Minä yritän tasapainoilla ilman tukia jalkojeni varassa. Se onnistuu kyllä, kun keskittyy. Se vaatii vain lihasvoimia jalkoissa. Ja tietenkin tasapainoa.

Olen oppinut tuntemaan joitakin kasvoilta.

Vaaleaverikkö nousee bussiin risteyksen jälkeen. Istuimme kerran vierekkäin. Hän on todella kaunis nuori nainen.

Naapurin lapset tietenkin tunnet. Punapäinen tyttö ja tämän pieni, mutta vahvan näköinen veli. Nämä kulkevat aina yhdessä.

Lihava mies.

Hän kulkee aina vaikean näköisesti pysäkille.

Hitaasti.

Mutta aina varmasti.

Tummaverikkö nousee kaukaiselta pysäkiltä mukaan. Hän pukeutuu mustaan kuten minä. Hänellä on äkäinen ilme kasvoillaan kuten minulla.

Onneksi emme koskaan ole istuneet vierekkäin. Voisimme pelästyttää muut matkustajat.

Tämä on aamuvuoro. Kymmeniä ihmisiä, jotka toivovat, että aamun autossa on runsaasti penkkejä, eikä vuoro ole se, jossa puolet penkeistä on korvattu kummilla korokkeilla, joissa on vain kiinnitarraamisraudat. Kymmeniä ihmisiä, joilla on päämääränä kaupunki.

Minun aamuvuoroni.

Minun hetkeni olla hetken massan keskellä tuntemattomana ja odottaa.

Minun mahdollisuuteni välttää autoilu, jota niin vihaan.

Aamuvuoroni.