Se oli ollut meidän kahden unelma jo jonkun aikaa. Matkustaa Kiribatiin, kun vuosisata vaihtuu. Me voisimme kohdata uusi millenium ensimmäisinä maailmassa. Koska perheemme oli hieman kasvanut sitten lukioajan kun tapasimme ja loimme pienen unelmamme, niin matkustaminen voisi olla askeleen verran vaikeampaa, mutta kuten sinä sanoit:

"Kyllä pojilla on sitten koulussa paljon puhuttavaa, kun palataan takaisin."

Miksi minä olisi kiistänyt asiaa. Jos oma lääkärivaimoni sanoi näin, niin silloin minun ei auttanut kuin uskoa mielipidettä - varsinkin kun lääkäri vaimoni oli ehdoton kallonkuristaja eli psykiatri.

Olin vakuutettu, että pojat pärjäsivät matkasta, joka todellakaan ei olisi helppo.

Matkakuume virallisesti alkoi, kun kävit töistä matkatoimistossa puhumassa, miten kiribatiin päästään.

Matkatoimisto oli pieni huone lähellä toria - samassa talossa, jossa Wiklund oli. Se ei ollut yhtä nuruisen näköinen huoneisto kuin vanha kerrostalo, jonka kätköihin oli verhoutunut. Toisen kerroksen porraskäytävä oli aivan toisesta maasta kuin kirkkailla väreillä maalattu toimisto, joka näytti henkivän monikansallisuutta ja jonka seiniä koristi monien maisemakuvien kokoelmat. Sisällä ei tuoksunut ummehtunut ilma kuten rappukäytävässä, vaan orkideoilta - kukkivilta orkideoilta. Tai ainakin sinä kuvittelit niin.

"Kyllä ne tuoksut varmasti tulivat ihan pullosta," minä nauroin illalla kuvauksellesi.

Löit minua tyynyllä päähän. Sillä kovemmalla sohvatyynyllä, jossa on toisella puolella herra ja rouva. Me istuimme sohvalla katsomasas televisiota ja sinä oli juuri levännyt olkapäätäni vasten. Kaksoispojat olivat läksyjä tekemässä.

" Orkidean tuoksua se oli, Höhlä! Siellä oli iso joukko kukkia yhdellä ikkunanlaudalla," sinä ilmoitit minulle.

Minä hymyilin, enkä yrittänyt tapella kanssasi väitteestä.

Keski-ikäinen nainen tervehti sinua, kun olit päässyt matkatoimiston eteiseen. Hän oli boheemistipukeutunut ja osasi hymyillä sirosti, joka mielytti sinua. Hömpsöhame, kuten sinä nimität sitä ryppyistä kukkahametta, jollaiseen nainen oli pukeutunut ja villainen paita päällä.

" Voinko jotenkin auttaa," nainen oli hymyillyt sinulle,

Sanoit, että sitähän varten oli tänne tullut. Olitte alkaneet puhumaan matkasta Kiribatiin uudenvuoden aaton tuntumassa.

Pian oli käynyt ilmi, että me halusimme päästä Joulusaarelle.

Pian oli käynyt ilmi, että omat haasteensa tuossa matkassa tuli olemaan, mutta kaiken saa järjestymään.

 

Risto ja Timo olivat matkasta mielettömän innoissaan. Varsinkin kun joulun jälkeen matka kävi Joulusaarille. Ihan mahtavaa!

Poikien mieliaiheeksi tuli katsella suurta olohuoneen karttapalloa ja osoitella sormellaan Kiribatin kohtaa tyynessä valtameressä.

"Isä!" Risto huusi," Kuinka syvää tuolla vesi on?"

"Voidaanko me kahlata saarien välissä?" sanoi perään Timo.

Timo oli tumma pörröpää, jolla oli kapeat kasvot kuin äidillään. Risto oli taas vaaleampaa tyyppiä, jolla oli uurteet otsalla kuin isällään ja kirkkaan siniset silmät.

"Ette voi," Sanoin puolittain ohimennen, sillä olin keskittynyt kirjan lukemiseen. Stephen King oli luonut kirjan, joka kertoi sattuman ja kohtalon välisestä taistelusta, jossa uneton vanha mies oli tärkeä pelinappula. Kirjassa oli jotain, mikä mielytti minua.

" Onko siellä haita?" Timo kysyi.

"Kyllä!" Risto ilmoitti," Ja ne käy sun kimppuus." Poika nosti kätensä ylös ja irvisti hampaillaan kuin hai. Hetken päästä pojat olivat käsirysyssä.

" Risto! Timo!" Sinä huusit tullen keittiöstä ulos. Olit juuri leiponut jotain salaista keittiössä. Se oli sinun lempiharrastuksesi tressaavina päivinä, kun hankalia asiakkaita oli virrannut vastaanotollasi.

"Heti paikalla rauhoitutte," Ilmoitit erottaen pojat toisistaan," Tai isä ja äiti ei ota teitä mukaan!"

Pojat olivat hetken hiljaa.

"Otattehan te meidät mukaan? Otattehan, isä?" Risto ampaisi suustaan.

"Otetaan otetaan," sanoin kirjan kansien välistä," Äiti vain pelottelee."

Sinä risti kätesi.

" Sinun pitäisi vähän katsoa poikien perään. Tappeleminen ei ole hyväksi!" Sinä sanot.

" He leikkivät vain, rauhoitu kulta," Totean takaisin sinulle.

 

Matkakuume hermostutta lopulta kaikki ja todellista hermostuneisuutta on ilmassa, kun me neljä olemme Helsinki-Vantaan kentällä odottamassa ensimmäistä lentoa. Matkan alkutaipale on helppo. Lennämme Lontooseen ja sieltä New Yorkiin ja sieltä Los Angelesiin.

"Nähdäänkö me Hollywood?" olivat pojat innoissaan kysyneet tästä vaiheesta.

"Lupaan, että ainakin vapauden patsan näette," sanoin. En tosin ollut lainkaan varma tulisiko lupaus pidettyä, mutta toivoin, että ainakin lentokoneen ikkunasta olisi tuon rakennelman voinut nähdä.

"Isä lupailee joskus liikaa. Meillä on kiire New Yorkissa, joten ei ole varma ehdimmekö mennä katsomaan," Sinä aloit selittämään lapsille." Isän ei pitäisi antaa turhia lupauksia."

" Ajattelinkin, että se voi näkyä lentokoneen ikkunasta." Selitin.

"Jeee!" Pojat huusivat innoissaan.

Kentällä pojat olivat hermosutksissaan ja ilkeilivät toisilleen, eivätkä millään tahtoneet totella sinua. Sinä yritit jutella pojille ja rauhoittaa heitä. Poikia pelotti lentäminen. Niin minuakin, joten pojat olivat perineet isänsä ominaisuuksia.

Mutta toisin kuin minulla pojilla oli toisensa ja äitinsä.

Siirrän ajatukset sivuun ja alan lopulta johtamaan perhettäni lentokoneeseen. Tässä vaiheessa pojat ovat jo rauhallisempia ja sinäkin hymyilet pitäessäsi kädestäni kiinni.

"Vau Viu!" Huudahtelu oli merkki, että pojat olivat ainakin hetkeksi voittaneet lentopelkonsa ja jännitys tulevasta oli voittanut.

Olin ylpeä sinusta.

Olit osannut rauhoittaa pojat.

Minä todella rakastin sinua.

 

Matka kaupungista toiseen ei ollut kaikken mukavampia. Käytin aikani miettimällä sinua. Olimme aloittaneet seurustelut lukiossa tennispelin äärellä. Olimme olleet yhdessä kaksikymmentä vuotta. Olin ollut uskollinen sinulle jokainen päivä elämässäni ja jokainen päivä oli vahvistanut, että elämäni käsittämättömin onni oli iskenyt silloin kauan sitten. Ei ollut väliä, että huusit minulle Lontoossa, kun yhden matkalaukun nuora oli katkenut. Minähän sitä joukuin sitten vaikeasti kantamaan, Mutta pieni tuska ei ollut mitään, kunhan sinä vain olit kanssani.

Olit hieman ärtyisä, kun seikkailimme New Yorkissa ja vein lapset katsomaan vapauden patsasta, Aikataulumme oli kireä, mutta joustit omista haluistasi. Lapset olivat sinunkin mielestä tärkeimpiä.

Sinä rauhoitit itkeviä lapsia Los Angelesissa, kun emme päässeet katselemaan HOLLYWOOD tekstiä, vaan odotimme kentällä konetta ja pääsimme istumaan oudon amerikkalaisen pariskunnan viereen. No meitäkin saattoi tässä matkan vaiheessa pitää omalaatuisina. Lontoon ja New yorkin välillä pojat olivat kirkuneet kuin sireeni koneessa. Lentoemäntä ja sinä olitte yrittäneet rauhoittaa lapsia koneen ahtaassa vessassa ja lentoemäntä oli taikonut jostain koneen kätköistä leluja, jotta Risto ei olisi huutanut tasaisin väliajoin:"Tylsää." Kanssamatkustaja huokailivat, mutta osa osasi ottaa välikohtaukset huumorin kannalta.

"No hyvä, että jotain ajankulua on joskus näillä tylsillä lennoilla," totesi eräs liikemies humoristesesti ja selitti meille, miten haudan hiljaista joskus lentokoneessa voi olla.

" Toisinaan tekee mieli kiljua, että joku pitäisi ääntä."

Kaunista englantia puhuva mies. Todennäköisesti jostain keskieuroopasta. Meillä oli liian kiire lasten kanssa, jotta kumpikaan meistä olisi ehtinyt tutustua häneen.

Mutta outo pariskunta matkalla kohti Joulusaarta. He olivat molemmat vanhoja ihmisiä, jotka mulkoilivat meitä kuin olisimme kolerassa. Mutta sitten he kuitenkin sanoillaan hymyilivät ja totesivat noilla oudoilla ilmeillä:"Onpa kivoja lapsia." Murre oli jotain todella painokasta etelävaltioiden murretta. Sellaista syvää ja rohisevaa.

Mutta outoa heissä oli tuo ilmettömyys, vaikka he heittivät vitsiä, niin ilme kasvoilla ei muuttunut mitenkään.

Pohdimme sinun kanssasi, jos joku kertoo tarinan:"Blondi juoksee kokoajan postilaatikolle katsomaan onko siellä postia. Joku kysyy, miksi koko ajan käyt laatikolla. Blondi vastaa: tietokoneeni sanoo usein: You have a mail!" niin voiko siinä olla ilmeetön tai jopa ihan nyrpeän näköinen.

Sinä olit sitä mieltä, että nyrpeys tarkoitti huvittuneisuutta.

Sinä olet meistä psykiatri, joten  uskon sinua. Tähän sinä sanoisit:" Ja minähän olen pelkkä puoskari vain!"

Mutta puhelimme paljon oudon pariskunnan kanssa. Ja heidän kanssaan lopulta lensimme Fiji-saarilta Joulusaarille. Ja he katselivat meitä päät kelollaan, kun hypin ja pompin kanssasi tanssiaskelin Joulusaarten pienellä lentokentällä.

Tämä oli jotain mahtavaa.

Me kaksi olimme toteuttaneet unelmamme.

Olimme uudenvuoden aattona Joulusaarilla ja me kaksi näkisimme vuosituhannen vaihteen ennen suurta osaa muuta maailmaa. Me kaksi ja meidän lapsemme. Voiko tämä edes olla totta.

Sinä sanoit:" Unelmat on tehty toteutumista varten."

Ja me neljä lähdimme tutustumaan tähän pieneen saareen, jossa nyt olimme. Tyynivaltameri eli ympärillämme ja lämpö kosketti sieluamme.

Unelma on saavutettu.

Loppu on uutta tarinaa.