Kaupan leveällä käytävällä...

Siinä oli pariskunta.

Nainen tummaan pukeutunut, tiukoissa farkuissa ja korkokengissä. Hiukset pitkät ja pörröiset.

Mies vaalea ja harmaaseen pitkään takkiin verhoutunut. Mies oli komea. Leuka oli käsittämättömän sileän näköinen

Mies työnsi lastenvaunuja.

Nainen kulki vaunujen ja miehen vierellä kuin unessa olevana.

Nainen kulki kuin ei olisi kuulunut yhteen miehen kanssa.

"Me menemme ylös sillä aikaa, kun katselet," mies sanoi naiselle. Mies tarkoitti lasta ja itseään.

Nainen ei sanonut mitään. Ei edes katsonut miestä. Nainen näytti olevan zombie.

Siinä näitä kahta tarkastellessani pohdin oliko nainen tosiaan miehen tyttöystävä tai vaimo. Elleivät he olisi näyttäneet samanikäisiltä, olisin voinut veikata, että nainen oli miehen lapsi.

Tai ehkä tulkitsin täysin väärin.

Ehkä nainen oli miehen sisko.

" Tai käynkin alhaalla katsomassa," korjasi mies äkkiä. Katsoi naista, joka ei katsonut takaisin.

Myöhemmin.

Myöhemmin saatuani omat asiani valmiiksi näin naisen. Tämä kierteli kauneudenhoitotuotteiden keskellä. Se oli ympäristö, jonne hän tuntui kuuluvan. Miestä en nähnyt missään.

Myöskään lasta ei näkynyt.

Minun oli vaikeata uskoa, että nainen oli lastenvaunuissa jollottavan äiti.

Niin vaikeata, että en uskonut asiaan. Niin voi ensimmäinen päätelmä pettää ihmisen. Ja useimmat ihmiset uskovat ensimmäistä päätelmäänsä.

Minä en.